sunnuntai 11. maaliskuuta 2012
lauantai 10. maaliskuuta 2012
Ensimmäinen kuva Balilla, jeee! (=Apple-avautuminen)
Kiitos Steve Jobsin, tulee kuvien lataaminen tähänblogiin olemaan aika tuskallisen hidasta. Joudun lähettämään kuvan sähköposti kerrallaan, parempaa keinoa ei vain ole olemassa. Tähän tulokseen tulin monen päivän tuskailee jälkeen. Noh, ei auta, itse olen rojuni ostanut. Kuitenkin alla testikuvana otos ensimmäisten päivien majapaikan puutarhasta, Legianissa Three Brothers Inn.
Ja avautuminen voi jatkuakin samantien, koska nähtävästi kuva häviää heti, jos kuvittelen edes etäisesti voivani lisätä samaan postaukseen tekstiä jälkeenpäin. Että KUVA KERRALLAAN SITTEN!
perjantai 9. maaliskuuta 2012
Legian Beach, Bali, Indonesia
Katselen Katriinan tyylikkäitä surffimuuvseja edessäni avautuvaa sinistä ja välillä valkoiseksi vaahdoksi murtuvaa horisonttia vasten. Win's barin aurinkotuolissa on hyvä vielä toistaiseksi täysin valkoisen länkkärin pysytellä varjon alla puolenpäivän polttavalta auringolta piilossa. Miten tähän on tultu? Aika tuttu tarina jo tämän blogin aiemmista tarinoista: Kettusen Katriina lähti maailmalle, minä seurasin perästä. Tästä alkaa tulla jo huolestuttava tapa. Tällä kertaa Kaide otti ja lähti surffailemaan Balille tuossa helmikuun alussa, ja meikä irtosi Suomen maaperältä kuukautta myöhemmin sopivasti, kun kevään ensimmäinen yliopistoperioidi ja heti perään vielä Metsäylioppilaiden vuosijuhlat oli saatu pulkkaan (kiitos ja anteeksi).
Frankfurt-Hong Kong -välillä (iso kiitos Cathay Pacificille loistavasta palvelusta, suosittelen lämpimästi tätä yhtiötä) tuli ensimmäistä kertaa se tuttu "hei oon matkalla jonnekin pitkästä aikaa, jee tää on mun juttu!" -fiilis, kun tapitin GT kädessä uutuusleffoja. Lähtö tuntui lähinnä huonolta idealta Suomessa, kun koko ajan oli olevinaan kauhea kiire. Ja perinteinen vastarinta idealla mitä taas voitan, kun lähden päämäärättömästi haahuilemaan jonnekin toiselle puolelle palloa. Pieni ekologi minussa pyytää kuitenkin maapallolta anteeksi lentosaastetta, ja toteaa tässä ulapalle tuijottaessa, että oli pakko lähteä. Liian pitkään tulikin oltua maailmalta poissa! Tätä selvästi kaipasinkin, jotain ihan muuta.
Saavuin Denpasarin kentälle keskiviikkona 7. päivä sopivasti iltapäivällä. Tulli tms. jonossa muutama tunti edellisen parin vuorokauden aikana nukkuneena tuntui taas siltä, että saako vaan mennä omaan kotiin viikoksi peiton alle piiloon. Mutta päästyäni taksiin kohti Three Brothers Inniä, jossa Katriina jo odotteli, alkoi olo taas virkistyä. Taksikuskin matkavinkit "Ubud is good for you, it quiet. Kuta for crazy young people" saikin sopivan uhon päälle, et setä tiedäkään ketä kyytsäät vaikka juuri nyt näytän aika vanhalta ja väsyneeltä!
Vastaanottokomitiea onkin kateellisen päivettynyt ja vielä suurempi uho iskee päälle oman nahan saattamiseen edes lähelle moista värisävyä. Reissupölyn kropasta huuhtomisen jälkeen ajellaan Kaiden skootterilla suoraan sopivasti auringon laskiessa lähimmäisen rannalle Jeff'sille kylmälle Bintangille. Note: nämä rantabaarit on vain aurinkovarjo ja jamppa tuolissa kylmälaukun/kaapin kanssa. Bintangin varmaan voi arvata.. Jotain kylmää lasipullossa. Ah, juuri näin tämä homma toimiikin! Vielä päälle Semiyakin puolelle illalliselle Made's Warungiin, ensi kosketus paikallisen pöperöön vähän turistisemmassa ja fiinimmässä ympäristössä, ja iltasadekuuron (joka jatkui kyllä läpi yön) jälkeen voikin ajella hotellille sammumaan kun saunalyhty.
Se siitä jet lagista! 9 tunnin unien jälkeen olo kun uudella ihmisellä, ja balilaisen tummariisipuuroaamiaisen jälkeen maailma on mahdollisuuksia täynnä. Ja kun vielä ollaan kaupunkialueella ja Balin turismin kehdossa, maailma vaatii lisää bikinejä. Skootteri alle ja kohti Kutaa, Surfer Girl -kaupassa sitten vierähtikin varmaan tunti vähintään! Jos nyt ei beach appearence ole kohdillaan, niin ei sitten milloinkaan. Shoppailuinto meikäläisen tyylillä lopahtikin aikalailla siihen, joten kun Kaiden passi soitteli viisumin uusimisreissultaan epämääräistä tapaamispaikkaa kadun X ja Y kulman minimarketissa, oli aika karistaa kauppojen pölyt jaloista.
Keskellä kauppoja oli yksi vähän surullisempi nähtävyys, joka muistuttaa Balin lähihistoriasta: Memorial Wall vuoden 2002 pommi-iskuille, joissa menehtyi yli 200 ihmistä lähinnä Sari's -nimisessä baarissa. Baarin paikalla hyvin uhrien muistoa kunnioittavasti on viereisen surffiliikkeen parkkipaikka, mutta itse seinä on vastapäätä luetellen kaikkien uhrien nimet. Karua luettavaa. Nähtävästi joillekin niin karua, että paikalla voi patsastella olut kädessä ja ottaa iloisia poseerauskuvia peukut pystyssä. Oi me turistit..
Lähibiigeistä iltapäivästä ehdittiin tsekkaamaan vielä Double Six, jossa Kaiden lauta kävi vain makaamassa ensin rannalla ja sadekuuron uhatessa espanjalaisen rantabaarin terassilla (loisto seafoodit, kiitos espanjankielisen palvelun. Tuli ihan Nicaragua again -olo, kun Kaide hoiti tilauksen tutulla murteella). Ja sitten päästiinkin oikein turismin ytimeen: bisselle lähimpään sporttibaariin selvästi paikkaan jo juurtuneiden, kovasti mekastavien aussi-turdejen sekaan (okei, siellä oli free WiFi ja vikat koulutyöt piti palauttaa ennen lopullista harhautumista olemisen sietämättömään keveyteen) -> traditional body massage ja body scrub, kroppa kuntoon aurinkoa varten -> Kutan baarihelvettiin etsimään low seasonin good bargains eli mistä saa eniten ilmaisia juomia. Olihan niitä siellä, ja paikat taas lähinnä aussijuntteja täynnä. Sky Garden Lounge useine kerroksineen ja kattotrasseineen oli kyllä aika näyttävä joka kerroksen eri musiikkineen ja esiintyjineen palvelusta puhumattakaan. For ladies coctails -50 % tarjouksestakaan ei tietysti voitu kävellä ohi, mutta ehkä ei silti jaksettu litkiä riittävästi drinkkiä, jotta meno ei olisi näyttänyt lähinnä... noh, liian turistiurpoilulta ihan liian kovilla desibeleillä (samat biisit ihan helvetin lujalla joka paikassa) tälle reissulle. Mutta pitihän tuokin meno nähdä ja nyt se on nähty, voidaan siirtyä niille rauhallisemmille rannoille sitä Bintangia litkimään. Okei, minähän olisin voinut notkua siellä taas aamun tunneille, mutta kun tuo Kaide ei ole tottunut valvomaan noin myöhään..
Surfer girls in Bali!
Jotta ei perjantai ei ihan rannalla makoiluksi ja ulapalle tuijotteluksi mene, ehdotti Kaide pientä surffitreeniä. Aivan loistava idea, vaikka meinasinkin hannata ensin. Edellinen, ja ensimmäinen kerta ikinä, Nicaraguassa kun päättyi liian ison allon alle jäämiseen ja samassa rysäkässä lauta kopsahti kivasti kuuppaan. Lauta alle tunniksi 50 000 rupialla ja rantavaahtoihin mellestämään kuitenkin. Tällä kertaa surffiguruni Big K:n opit oli edellistä parempia ja rennompia, sillä lopulta siinä vierähti 1,5 tuntia sinkkipastanlisäystauolla, ja nyt olo onkin hyvin uitettu: hiekkaa löytyy paikoista, jonne se ei kuulu, silmät kun särjellä ja ihoa kipristää merivesi/eilinen body scrub -combo + ensimmäiset keposet asiaankuuluvat punottavat auringon aiheuttamat läntit. Mutta pääsin laudan päällä vaahdoissa jopa pystyyn useammin kun kerran! Toivoa siis on, tästä on hyvä jatkaa. Reef break, here I come! No ei nyt ehkä vielä..
Jessus tämä mökä tässä sporttibaarissa. Kiva, että aussit eivät missaa yhtään rugby-matsiaan. Ja me saadaan edelleen ilmasta nettiaikaa ihan vaan parin Bintangin hinnalla. Pahoittelen taas liian pitkällistä ja perusteellista postaustani, yritän jatkossa olla lyhytsanaisempi. Karistetaan huomenna rannikon hiekat varpaista ja lähdetään kohti sisämaata, Ubudiin. Vuokrasin juuri skootterin kolmeksi viikoksi (kotijoukoille tiedoksi, sovittiin ajavamme max viittäkymppiä), joten niillä mällätään pitkin ja poikin seuraavat viikot, kun Kaidella tosiaan on jo omansa. Että seuraava postaus jostain muualta. Saa nähdä saanko liitettyä kuvia, kun nämä urpot Applen rojut ei osaa jutella keskenään.
Frankfurt-Hong Kong -välillä (iso kiitos Cathay Pacificille loistavasta palvelusta, suosittelen lämpimästi tätä yhtiötä) tuli ensimmäistä kertaa se tuttu "hei oon matkalla jonnekin pitkästä aikaa, jee tää on mun juttu!" -fiilis, kun tapitin GT kädessä uutuusleffoja. Lähtö tuntui lähinnä huonolta idealta Suomessa, kun koko ajan oli olevinaan kauhea kiire. Ja perinteinen vastarinta idealla mitä taas voitan, kun lähden päämäärättömästi haahuilemaan jonnekin toiselle puolelle palloa. Pieni ekologi minussa pyytää kuitenkin maapallolta anteeksi lentosaastetta, ja toteaa tässä ulapalle tuijottaessa, että oli pakko lähteä. Liian pitkään tulikin oltua maailmalta poissa! Tätä selvästi kaipasinkin, jotain ihan muuta.
Saavuin Denpasarin kentälle keskiviikkona 7. päivä sopivasti iltapäivällä. Tulli tms. jonossa muutama tunti edellisen parin vuorokauden aikana nukkuneena tuntui taas siltä, että saako vaan mennä omaan kotiin viikoksi peiton alle piiloon. Mutta päästyäni taksiin kohti Three Brothers Inniä, jossa Katriina jo odotteli, alkoi olo taas virkistyä. Taksikuskin matkavinkit "Ubud is good for you, it quiet. Kuta for crazy young people" saikin sopivan uhon päälle, et setä tiedäkään ketä kyytsäät vaikka juuri nyt näytän aika vanhalta ja väsyneeltä!
Vastaanottokomitiea onkin kateellisen päivettynyt ja vielä suurempi uho iskee päälle oman nahan saattamiseen edes lähelle moista värisävyä. Reissupölyn kropasta huuhtomisen jälkeen ajellaan Kaiden skootterilla suoraan sopivasti auringon laskiessa lähimmäisen rannalle Jeff'sille kylmälle Bintangille. Note: nämä rantabaarit on vain aurinkovarjo ja jamppa tuolissa kylmälaukun/kaapin kanssa. Bintangin varmaan voi arvata.. Jotain kylmää lasipullossa. Ah, juuri näin tämä homma toimiikin! Vielä päälle Semiyakin puolelle illalliselle Made's Warungiin, ensi kosketus paikallisen pöperöön vähän turistisemmassa ja fiinimmässä ympäristössä, ja iltasadekuuron (joka jatkui kyllä läpi yön) jälkeen voikin ajella hotellille sammumaan kun saunalyhty.
Se siitä jet lagista! 9 tunnin unien jälkeen olo kun uudella ihmisellä, ja balilaisen tummariisipuuroaamiaisen jälkeen maailma on mahdollisuuksia täynnä. Ja kun vielä ollaan kaupunkialueella ja Balin turismin kehdossa, maailma vaatii lisää bikinejä. Skootteri alle ja kohti Kutaa, Surfer Girl -kaupassa sitten vierähtikin varmaan tunti vähintään! Jos nyt ei beach appearence ole kohdillaan, niin ei sitten milloinkaan. Shoppailuinto meikäläisen tyylillä lopahtikin aikalailla siihen, joten kun Kaiden passi soitteli viisumin uusimisreissultaan epämääräistä tapaamispaikkaa kadun X ja Y kulman minimarketissa, oli aika karistaa kauppojen pölyt jaloista.
Keskellä kauppoja oli yksi vähän surullisempi nähtävyys, joka muistuttaa Balin lähihistoriasta: Memorial Wall vuoden 2002 pommi-iskuille, joissa menehtyi yli 200 ihmistä lähinnä Sari's -nimisessä baarissa. Baarin paikalla hyvin uhrien muistoa kunnioittavasti on viereisen surffiliikkeen parkkipaikka, mutta itse seinä on vastapäätä luetellen kaikkien uhrien nimet. Karua luettavaa. Nähtävästi joillekin niin karua, että paikalla voi patsastella olut kädessä ja ottaa iloisia poseerauskuvia peukut pystyssä. Oi me turistit..
Lähibiigeistä iltapäivästä ehdittiin tsekkaamaan vielä Double Six, jossa Kaiden lauta kävi vain makaamassa ensin rannalla ja sadekuuron uhatessa espanjalaisen rantabaarin terassilla (loisto seafoodit, kiitos espanjankielisen palvelun. Tuli ihan Nicaragua again -olo, kun Kaide hoiti tilauksen tutulla murteella). Ja sitten päästiinkin oikein turismin ytimeen: bisselle lähimpään sporttibaariin selvästi paikkaan jo juurtuneiden, kovasti mekastavien aussi-turdejen sekaan (okei, siellä oli free WiFi ja vikat koulutyöt piti palauttaa ennen lopullista harhautumista olemisen sietämättömään keveyteen) -> traditional body massage ja body scrub, kroppa kuntoon aurinkoa varten -> Kutan baarihelvettiin etsimään low seasonin good bargains eli mistä saa eniten ilmaisia juomia. Olihan niitä siellä, ja paikat taas lähinnä aussijuntteja täynnä. Sky Garden Lounge useine kerroksineen ja kattotrasseineen oli kyllä aika näyttävä joka kerroksen eri musiikkineen ja esiintyjineen palvelusta puhumattakaan. For ladies coctails -50 % tarjouksestakaan ei tietysti voitu kävellä ohi, mutta ehkä ei silti jaksettu litkiä riittävästi drinkkiä, jotta meno ei olisi näyttänyt lähinnä... noh, liian turistiurpoilulta ihan liian kovilla desibeleillä (samat biisit ihan helvetin lujalla joka paikassa) tälle reissulle. Mutta pitihän tuokin meno nähdä ja nyt se on nähty, voidaan siirtyä niille rauhallisemmille rannoille sitä Bintangia litkimään. Okei, minähän olisin voinut notkua siellä taas aamun tunneille, mutta kun tuo Kaide ei ole tottunut valvomaan noin myöhään..
Surfer girls in Bali!
Jotta ei perjantai ei ihan rannalla makoiluksi ja ulapalle tuijotteluksi mene, ehdotti Kaide pientä surffitreeniä. Aivan loistava idea, vaikka meinasinkin hannata ensin. Edellinen, ja ensimmäinen kerta ikinä, Nicaraguassa kun päättyi liian ison allon alle jäämiseen ja samassa rysäkässä lauta kopsahti kivasti kuuppaan. Lauta alle tunniksi 50 000 rupialla ja rantavaahtoihin mellestämään kuitenkin. Tällä kertaa surffiguruni Big K:n opit oli edellistä parempia ja rennompia, sillä lopulta siinä vierähti 1,5 tuntia sinkkipastanlisäystauolla, ja nyt olo onkin hyvin uitettu: hiekkaa löytyy paikoista, jonne se ei kuulu, silmät kun särjellä ja ihoa kipristää merivesi/eilinen body scrub -combo + ensimmäiset keposet asiaankuuluvat punottavat auringon aiheuttamat läntit. Mutta pääsin laudan päällä vaahdoissa jopa pystyyn useammin kun kerran! Toivoa siis on, tästä on hyvä jatkaa. Reef break, here I come! No ei nyt ehkä vielä..
Jessus tämä mökä tässä sporttibaarissa. Kiva, että aussit eivät missaa yhtään rugby-matsiaan. Ja me saadaan edelleen ilmasta nettiaikaa ihan vaan parin Bintangin hinnalla. Pahoittelen taas liian pitkällistä ja perusteellista postaustani, yritän jatkossa olla lyhytsanaisempi. Karistetaan huomenna rannikon hiekat varpaista ja lähdetään kohti sisämaata, Ubudiin. Vuokrasin juuri skootterin kolmeksi viikoksi (kotijoukoille tiedoksi, sovittiin ajavamme max viittäkymppiä), joten niillä mällätään pitkin ja poikin seuraavat viikot, kun Kaidella tosiaan on jo omansa. Että seuraava postaus jostain muualta. Saa nähdä saanko liitettyä kuvia, kun nämä urpot Applen rojut ei osaa jutella keskenään.
maanantai 19. huhtikuuta 2010
Volver
Lento Miamiin meni hurauksessa, ja Miamissa olikin näppärä 6 tunnin odotus. Tullimuodollisuuksiin ei taas kauaa aikaa mennyt, vaikka laukut tuli ottaa kertaalleen pihalle. Yllättävän hyvin kahden laukun kanssa sai liikuttua ilman kärryjäkin,kun toinen on rinkka ja toinen perässävedettävä. Kamat takaisin sisälle, ja seuraavan kerran ulos vasta Suomessa. Loppuaika sujuikin näppästi kauppoja kierrellessä, bagelilla, kahvitellen Starbucksissa ja vielä netissä roikkuen, kiitos koko reissun ajan mukanapysyneen läppärin. Pitkä lentokin on ihan ajallaan, joten paluuaikataulu alkoi näyttää pitävältä yllättäin.
Pitkällä lennolla alkoi jo se vanha minä itsekyydella ja helposti ärsyyntyvällä olemuksella nousta valitettavasti pintaan koko koneen peräpään vallanneen perheen/suvun/kylän touhuja seuratessa. Joku Bar Mitzva lienee ollut Miamissa, kun olin onnistunut saamaan itseni keskelle kasaaa Ranskaan palaavia juutalaisia. Jotka sitten eivät pysyneet paikoillaan millään, eivätkä noudattaneet turvaohjeita sitten millään.. Ja onnistuvat nostattamaan ärsyyntymiskynnystäni valitettavsti jo aika normaaleille tasoille. Kauanhan se kestikin taas, voi hemmetin hemmetti. Noh, lento oli kuitenkin ajallaan ja Pariisissa jo ennakkoon lyhyeksi tiedetty vaihtoaika parin juoksuaskeleen siivittämänä riitti enemmän kun hyvin seuraavalle lennolle ehtimiseen. Olo alkoikin olla aika nuutunut, kun parin päivän yöunet oli jääneet muutamaan hassuun tuntiin, joten parempi ettei pidempää odotusta joutunut kokemaan.
Oudolto silti tuntui jo Pariisissa kuulla portilla niin paljon suomea, vanha kunnon ihmettely iski päälle mikä aina tässä kohtaa.. Vaikka espanja oli vaihtunut jo ranskaksi lähiympäristössä, ei se merci tullut suusta sitten millään, vaan graciaksella vedettiin vielä koko Pariisin pysähdys. Kai sitä sitten vähän jäi edes kieltäkin pääkoppaan? Helsingin kone sattui laskeutuessaan olemaan jopa parikymmentä minuuttia etuajassa, ja suureksi ihmetyksekseni matkatavaratkin olivat De Gaullen kentältä ehtineet mukaan tiukasta vaihdosta huolimatta. Uskomatonta, kentän toiminnan muuten tuntien. Eli pongahdin jo ennen Paimenpalvelu Kauppisen saapumista paikalle ulos lentokentän tuubista! Ensi reaktio Suomen kuivaan ilmaan: nahka alkoi käpristyä ja kuivua samantien. Kurkkua kuristi myös ilman kuivuus, en meinannut autossa istuessa edes välillä ilmaa saada. Ja muuten vaan tietysti oli hämmentävää nähdä niin paljon vaaleita ihmisiä ympärillä, ja kuulla suomea.
Kotona (to 8.4) ensimmäinen reaktio oli se, miten oudolta tuntui olla ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa yksin! Kun oli ollut hostelleissa tai jonkun luona koko ajan, lukuunottamatta muutamaa hassua hotelliyötä, oman kämpän hiljaisuus tuntui todella häiritsevältä. Onneksi naapuriin pystyi menemään pahinta angstia karkoittamaan, ennen kunnon 11 tunnin yöunia. Ja ensimmäistä arkipäivää, joka sujuikin sitten yllättävän hyvin vaan laukkua purkaessa ja puuhastellessa. Kai se siitä sitten lähtee, kaikista peloista huolimatta.
Näitä takaumia kirjoittaessani aikaa on jo kulunut sen verran, että ensimmäinen lomautuksen jälkeinen työpäiväkin on jo takanapäin. Ja rusketusikin alkaa uhkaavasti kuivuvan ihon myötä rapistua. Suomeen paluun jälkeen juhlittiinkin Emman sekä omia syntymäpäiviä. Ja tietysti yritin päivitellä kuulumisia ja tapailla ihmisiä mahdollisimman paljon. Se, että jotkut ainakin näennäiseseti näyttivät jopa kaivanneen seuraani, helpotti sopeutumisen tuskaa mukavasti.
En ehtinyt itse alkaa ottaa yhteyttä töihin, sillä jo Pariisin laskeutuessani oli tekstiviesti odottamassa. Ja sainkin heti palauttuani jo tietää melkein liikaa tilanteesta, mutta toisaalta taas oli kiva tietää edes paikan olevan vielä jotakuinkin yhdessä kasassa. Nyt ensimmäisen työpäivän ollessa taas takana en osaa enää oikein sanoa, mitä toivoisin. Mutta saa nähdä. Viimeinen lomautusviikko meni silti ihan kivasti huolimatta työkuulumisten päivityksestä, jotenkin onnistuin pitämään ne asiat jotakuinkin pois mielestä. Kun ei osannut yhtään hahmottaa koko paluuta.. Savon visiitti vielä auttoi asiaa, siellä kun ei onneksi jaksa aina murehtia työasioita. Onneksi paluun jälkeinen loistava, aurinkoinen kevätsää auttoi fiilistä huomattavasti. Tästä ajoituksesta iso kiitos ilmojen haltijalle, se vaakaräntä olisikin ollut aikamoinen, konkreettinekin, märkä rätti vasten kasvoja.
Jos joku vielä jaksoi jostain kumman syystä lukea tänne asti, suosittelen kommentointia. Sillä voisin jopa luvata tälle sankarille palkinnon. :) Seuraavia seikkailuja itsekin innolla odottaen..
Lisään tänne kuvalinkit (toivottavasti) joku päivä, kunhan saan Picasaan niistä tuhansista harhalaukauksista parhaat palat karsittua.
Pitkällä lennolla alkoi jo se vanha minä itsekyydella ja helposti ärsyyntyvällä olemuksella nousta valitettavasti pintaan koko koneen peräpään vallanneen perheen/suvun/kylän touhuja seuratessa. Joku Bar Mitzva lienee ollut Miamissa, kun olin onnistunut saamaan itseni keskelle kasaaa Ranskaan palaavia juutalaisia. Jotka sitten eivät pysyneet paikoillaan millään, eivätkä noudattaneet turvaohjeita sitten millään.. Ja onnistuvat nostattamaan ärsyyntymiskynnystäni valitettavsti jo aika normaaleille tasoille. Kauanhan se kestikin taas, voi hemmetin hemmetti. Noh, lento oli kuitenkin ajallaan ja Pariisissa jo ennakkoon lyhyeksi tiedetty vaihtoaika parin juoksuaskeleen siivittämänä riitti enemmän kun hyvin seuraavalle lennolle ehtimiseen. Olo alkoikin olla aika nuutunut, kun parin päivän yöunet oli jääneet muutamaan hassuun tuntiin, joten parempi ettei pidempää odotusta joutunut kokemaan.
Oudolto silti tuntui jo Pariisissa kuulla portilla niin paljon suomea, vanha kunnon ihmettely iski päälle mikä aina tässä kohtaa.. Vaikka espanja oli vaihtunut jo ranskaksi lähiympäristössä, ei se merci tullut suusta sitten millään, vaan graciaksella vedettiin vielä koko Pariisin pysähdys. Kai sitä sitten vähän jäi edes kieltäkin pääkoppaan? Helsingin kone sattui laskeutuessaan olemaan jopa parikymmentä minuuttia etuajassa, ja suureksi ihmetyksekseni matkatavaratkin olivat De Gaullen kentältä ehtineet mukaan tiukasta vaihdosta huolimatta. Uskomatonta, kentän toiminnan muuten tuntien. Eli pongahdin jo ennen Paimenpalvelu Kauppisen saapumista paikalle ulos lentokentän tuubista! Ensi reaktio Suomen kuivaan ilmaan: nahka alkoi käpristyä ja kuivua samantien. Kurkkua kuristi myös ilman kuivuus, en meinannut autossa istuessa edes välillä ilmaa saada. Ja muuten vaan tietysti oli hämmentävää nähdä niin paljon vaaleita ihmisiä ympärillä, ja kuulla suomea.
Kotona (to 8.4) ensimmäinen reaktio oli se, miten oudolta tuntui olla ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa yksin! Kun oli ollut hostelleissa tai jonkun luona koko ajan, lukuunottamatta muutamaa hassua hotelliyötä, oman kämpän hiljaisuus tuntui todella häiritsevältä. Onneksi naapuriin pystyi menemään pahinta angstia karkoittamaan, ennen kunnon 11 tunnin yöunia. Ja ensimmäistä arkipäivää, joka sujuikin sitten yllättävän hyvin vaan laukkua purkaessa ja puuhastellessa. Kai se siitä sitten lähtee, kaikista peloista huolimatta.
Näitä takaumia kirjoittaessani aikaa on jo kulunut sen verran, että ensimmäinen lomautuksen jälkeinen työpäiväkin on jo takanapäin. Ja rusketusikin alkaa uhkaavasti kuivuvan ihon myötä rapistua. Suomeen paluun jälkeen juhlittiinkin Emman sekä omia syntymäpäiviä. Ja tietysti yritin päivitellä kuulumisia ja tapailla ihmisiä mahdollisimman paljon. Se, että jotkut ainakin näennäiseseti näyttivät jopa kaivanneen seuraani, helpotti sopeutumisen tuskaa mukavasti.
En ehtinyt itse alkaa ottaa yhteyttä töihin, sillä jo Pariisin laskeutuessani oli tekstiviesti odottamassa. Ja sainkin heti palauttuani jo tietää melkein liikaa tilanteesta, mutta toisaalta taas oli kiva tietää edes paikan olevan vielä jotakuinkin yhdessä kasassa. Nyt ensimmäisen työpäivän ollessa taas takana en osaa enää oikein sanoa, mitä toivoisin. Mutta saa nähdä. Viimeinen lomautusviikko meni silti ihan kivasti huolimatta työkuulumisten päivityksestä, jotenkin onnistuin pitämään ne asiat jotakuinkin pois mielestä. Kun ei osannut yhtään hahmottaa koko paluuta.. Savon visiitti vielä auttoi asiaa, siellä kun ei onneksi jaksa aina murehtia työasioita. Onneksi paluun jälkeinen loistava, aurinkoinen kevätsää auttoi fiilistä huomattavasti. Tästä ajoituksesta iso kiitos ilmojen haltijalle, se vaakaräntä olisikin ollut aikamoinen, konkreettinekin, märkä rätti vasten kasvoja.
Jos joku vielä jaksoi jostain kumman syystä lukea tänne asti, suosittelen kommentointia. Sillä voisin jopa luvata tälle sankarille palkinnon. :) Seuraavia seikkailuja itsekin innolla odottaen..
Lisään tänne kuvalinkit (toivottavasti) joku päivä, kunhan saan Picasaan niistä tuhansista harhalaukauksista parhaat palat karsittua.
Viimeiset hetket
Nyt eletään vasta pääsiäisen jälkeistä maantaiaamua (olisiko 5.4).. herääminen uudesta mökistä, kun sunnuntaina tytöt siirsivät kamat minun sukellessa uuteen, Bottle Housea pienempään mökkiin. Koska lähtö oli kuitenkin edessä, ei uutta korteeria voinut pitkään jäädä ihailemaan. Tytöt lähtivät edellisenä päivänä sovituille juttukeikoille, ja minä jäin vielä raapimaan kamojani rauhassa kasaan. Viimeiset fiilikset Derekistä ja vielä viimeiset hengailut Dive shopilla kylässä. Kamat saapuivat pangalaiturille Derekin kyydissä, joten onneksi ei hieman voipuneena tarvinnut kantaa metsän halki. Koko aamu on sateinen, ja sade vaan kiihtyy pangan lähdön lähestyessä. Eli hyvä päivä lähteä noin sään puolesta. Pangakyyti on ehkä sateestakin johtuen huomattavasti tulomatkaa rauhallisempi, voisi jopa sanoa että miellyttävä. Vaikkakin se vatsasta ottava pomppiminen olisi voinut lievittää enemmän paratiisista lähdön tuskaa.
Isolla saarella sivistykseen paluun merkkinä lähinnä tiet ja autot, joita pikkusaarella ei ollut. Hämmentävää. Koska iltapäivä on jo sen verran pitkällä, mihinkään suureen saaritutkimusmatkaan ei into eikä oikein aikakaan (onneksi) riitä (sateisesta säästä puhumattakaan). Lähinnä keskityimme ensin majapaikan löytämiseen, Fisher's caven ruokalistan tutkimiseen, jälkiruokapaikan etsimiseen ja kookosleivän mutusteluun. Laiturin läheltä löytyikin 30 dollarilla sininen homeluola, jossa väsyneet matkaajat pystyivät yhden yön lojumaan aikaisille iltaunille.
Aamulla (tiistai 6.4) oli taas aikaisin otettava suunta lentokentälle, jos nyt sitä pientä taloa ja kiitorataa, jossa aamutuimaan oli enemmän ihmisiä kävelemässä kun lentokoneita varmaan yhden vuoden aikana, voisi lentokentäksi kutsua. La Costeñan joustava meininki taas tuli todistettua, kun minä lensin lipun mukaisesti Managuaan ja Katriinan ja Rosan oli tarkoitus taas mennä Bluefieldsiin jatkamaan työprojekteja. Kaikilla kuitenkin oli samat liput Managuaan. Joskus Managuan kone tekee välilaskun Bluefieldsissä, ja joskus taas ei, joten ei ollut muuta vaihtoehtoa, kun tulla kaikkien kentälle odottelemaan josko tänään olisi välilaskumyönteinen päivä. Liikennettä kuitenkin tuntui olevan sen verran, että Bluefieldsiin lähti jopa oma kone. Itse pääsin siinen tulomatkalla kauhisteltuun laatikkomaiseen masinaan, joka kuitenkin onneksi pysyi ilmassa. Ja siellä oli jopa lentoemo kahvitarjoiluineen, luksusta.
Kentällä koitti myös se väistämätön eron hetki molemmista loistavista matkakumppaneista iskuryhmän Katriina ja Rosa jatkaessa töiden merkeissä kohti Bluefieldsiä minun koneeni jälkeen. Tätä matkaa tullaan kyllä muistelemaan vielä kerta jos toinenkin, toivottavasti myös yhdessä laukkuun tungetun Flor de Cañan äärellä. Ei sitä ainetta kukaan muu varmaan osaa tarpeeksi arvostaa, kun toinen paikanpäällä nauttinut. Jäin kyllä kateelliseksi tyttöjen matkasta Bluefieldsiin ja sieltä pangalla/bussilla El Raman kautta maan halki aina Managuaan. Mutta joku toinen kerta se reitti, samoin eteläinen San Carlos jokineen..
Samainen luottokuski Cesar oli onneksi taas kentällä vastassa, joten siinä vaiheessa ei tarviste enää pelätä ryöstöä. Ehkä siitä suojasta maksaa sen 15 dollaria helposti. Samalla sain diilattua myös turvallisen kyydin seuraavalle päivälle, kun oma ja vähän muidenkin omaisuus on tulossa samalle kentälle, kansainväliselle puolelle. Koska päivä ei vielä ollut puolessakaan copaviin saapuessa, ehdin näppästi vielä viimeiselle torikierkkoseklle Huembesiin testaten samalla viimeisen kerran Managuan taksien luottavuuden. Vieläkään ei mitään sattunut, ihme kyllä. Kadulla törmäsin Maissisaarilta kotisin olevaan Royihin, joten onneksi sai jollekin ihan englanniksi hehkutettua miten hieno mesta se pienempi erityisesti oli. Herra itse oli käynyt saarilla juuri ennen pääsiäistä.
Cardemommassa piti kanssa käydä Waseemia moikkaamassa lounaan merkeissä, ja toreilun jälkeen vielä toistamiseen. W saikin helposti houkuteltua Santeeraan parille, ehtiihän sitä pakata myöhemminkin. Paluumatkalla olikin hyvä parin maistiaisen jälkeen ostaa ne laukkuun tungettavat Flor de Cañatkin. Vielä lähifritangasta haikeana viimeiset gallo pintot ja tahadat (banaanilastut), ja pakkaamisen kimppuun. American Airlines sallii Atlantin yli ystävällisesti 2 laukkua, joten nappasin kyytiin Katriinalta yhden suomeenpalaavan laukun samalla mukaan. Onneksi vältyin kysymyksiltä "oletko itse pakannut laukkusi", "eihän kukaan ole antanut sinulle mitään kannettavaksi" jne, sillä ihan täysin en olisi toisen laukun sisältöä pystynyt viranomaisille luettelemaan. Vaikka yritin seurata mitä sinne vilahti.
Leolle en saanut oikein edes kunnolla hyvästejä sanottua, kun herra tuntui olevan jotenkin alamaissa. Zayda kyllä selitteli jotain herran raha/passiongelmista, liekö olisi joutunut taas isompaankin pulaan. Kuitenkin oli jo jokusen hetken majaillut Copavin toimistohuoneessa, jonkun huhun mukaan heitetty omasta majapaikastaan (joku hotelli?) ulos. Herra on elänyt aika mielenkiintoisen kuuloista elämää aiemmin, asunut hienoissa hotelleissa ja hengaillut kasinoilla mm. Monacossa, asunut USA:ssa aikansa myös ja pitänytNicaraguan televisiossa omaa kokkishowta...Mutta siinä hurvitellessaan kai hassannut kaikki rahansa myös, viimeisenä pääteasemana Managua ja Zaydan ystävällisyys. Surullista, toivottavasti hän saa elämän nurkasta vähän paremmin kiinni. Waseemin mukaan kokkina olisi potentiaalia vaikka ravintolan pitämiseen, mutta häneen ei kuulemma voi luottaa. Joten ei olisi yhtiökumppaniksi, vaikka miten hyvä kokki olisikkin kyseessä. Harmi.
Zayda valitettavasti joutui heräämään viiden aikaan päästämään minua porteista ulos, mutta toisaalta pystyin samalla jättämään vielä viimeiset jäähyväiset ja kiitokset hänelle kaikesta. Cesarin piti olla hakemassa sovitusti, mutta joku hänen kaverinsa olikin odottamassa. Zaydakin suhtautui alussa hieman skeptisesti hänen kyytiin hyppäämiseensä, mutta eipä auttanut muuta kun pompata kyytiin. Ja vieläkään en päässyt omaisuudestani eroon, se oliskin ollut aika kohtalon ivaa tässä kohtaa. Kentälle pääsin kuitenkin ajoissa, ja laukkujen määrästäkään ei tullut mitään mukisemista. Viimeiset ostokset ja hei hei Nicaragua! Hasta luego, toivottavasti!
Isolla saarella sivistykseen paluun merkkinä lähinnä tiet ja autot, joita pikkusaarella ei ollut. Hämmentävää. Koska iltapäivä on jo sen verran pitkällä, mihinkään suureen saaritutkimusmatkaan ei into eikä oikein aikakaan (onneksi) riitä (sateisesta säästä puhumattakaan). Lähinnä keskityimme ensin majapaikan löytämiseen, Fisher's caven ruokalistan tutkimiseen, jälkiruokapaikan etsimiseen ja kookosleivän mutusteluun. Laiturin läheltä löytyikin 30 dollarilla sininen homeluola, jossa väsyneet matkaajat pystyivät yhden yön lojumaan aikaisille iltaunille.
Aamulla (tiistai 6.4) oli taas aikaisin otettava suunta lentokentälle, jos nyt sitä pientä taloa ja kiitorataa, jossa aamutuimaan oli enemmän ihmisiä kävelemässä kun lentokoneita varmaan yhden vuoden aikana, voisi lentokentäksi kutsua. La Costeñan joustava meininki taas tuli todistettua, kun minä lensin lipun mukaisesti Managuaan ja Katriinan ja Rosan oli tarkoitus taas mennä Bluefieldsiin jatkamaan työprojekteja. Kaikilla kuitenkin oli samat liput Managuaan. Joskus Managuan kone tekee välilaskun Bluefieldsissä, ja joskus taas ei, joten ei ollut muuta vaihtoehtoa, kun tulla kaikkien kentälle odottelemaan josko tänään olisi välilaskumyönteinen päivä. Liikennettä kuitenkin tuntui olevan sen verran, että Bluefieldsiin lähti jopa oma kone. Itse pääsin siinen tulomatkalla kauhisteltuun laatikkomaiseen masinaan, joka kuitenkin onneksi pysyi ilmassa. Ja siellä oli jopa lentoemo kahvitarjoiluineen, luksusta.
Kentällä koitti myös se väistämätön eron hetki molemmista loistavista matkakumppaneista iskuryhmän Katriina ja Rosa jatkaessa töiden merkeissä kohti Bluefieldsiä minun koneeni jälkeen. Tätä matkaa tullaan kyllä muistelemaan vielä kerta jos toinenkin, toivottavasti myös yhdessä laukkuun tungetun Flor de Cañan äärellä. Ei sitä ainetta kukaan muu varmaan osaa tarpeeksi arvostaa, kun toinen paikanpäällä nauttinut. Jäin kyllä kateelliseksi tyttöjen matkasta Bluefieldsiin ja sieltä pangalla/bussilla El Raman kautta maan halki aina Managuaan. Mutta joku toinen kerta se reitti, samoin eteläinen San Carlos jokineen..
Samainen luottokuski Cesar oli onneksi taas kentällä vastassa, joten siinä vaiheessa ei tarviste enää pelätä ryöstöä. Ehkä siitä suojasta maksaa sen 15 dollaria helposti. Samalla sain diilattua myös turvallisen kyydin seuraavalle päivälle, kun oma ja vähän muidenkin omaisuus on tulossa samalle kentälle, kansainväliselle puolelle. Koska päivä ei vielä ollut puolessakaan copaviin saapuessa, ehdin näppästi vielä viimeiselle torikierkkoseklle Huembesiin testaten samalla viimeisen kerran Managuan taksien luottavuuden. Vieläkään ei mitään sattunut, ihme kyllä. Kadulla törmäsin Maissisaarilta kotisin olevaan Royihin, joten onneksi sai jollekin ihan englanniksi hehkutettua miten hieno mesta se pienempi erityisesti oli. Herra itse oli käynyt saarilla juuri ennen pääsiäistä.
Cardemommassa piti kanssa käydä Waseemia moikkaamassa lounaan merkeissä, ja toreilun jälkeen vielä toistamiseen. W saikin helposti houkuteltua Santeeraan parille, ehtiihän sitä pakata myöhemminkin. Paluumatkalla olikin hyvä parin maistiaisen jälkeen ostaa ne laukkuun tungettavat Flor de Cañatkin. Vielä lähifritangasta haikeana viimeiset gallo pintot ja tahadat (banaanilastut), ja pakkaamisen kimppuun. American Airlines sallii Atlantin yli ystävällisesti 2 laukkua, joten nappasin kyytiin Katriinalta yhden suomeenpalaavan laukun samalla mukaan. Onneksi vältyin kysymyksiltä "oletko itse pakannut laukkusi", "eihän kukaan ole antanut sinulle mitään kannettavaksi" jne, sillä ihan täysin en olisi toisen laukun sisältöä pystynyt viranomaisille luettelemaan. Vaikka yritin seurata mitä sinne vilahti.
Leolle en saanut oikein edes kunnolla hyvästejä sanottua, kun herra tuntui olevan jotenkin alamaissa. Zayda kyllä selitteli jotain herran raha/passiongelmista, liekö olisi joutunut taas isompaankin pulaan. Kuitenkin oli jo jokusen hetken majaillut Copavin toimistohuoneessa, jonkun huhun mukaan heitetty omasta majapaikastaan (joku hotelli?) ulos. Herra on elänyt aika mielenkiintoisen kuuloista elämää aiemmin, asunut hienoissa hotelleissa ja hengaillut kasinoilla mm. Monacossa, asunut USA:ssa aikansa myös ja pitänytNicaraguan televisiossa omaa kokkishowta...Mutta siinä hurvitellessaan kai hassannut kaikki rahansa myös, viimeisenä pääteasemana Managua ja Zaydan ystävällisyys. Surullista, toivottavasti hän saa elämän nurkasta vähän paremmin kiinni. Waseemin mukaan kokkina olisi potentiaalia vaikka ravintolan pitämiseen, mutta häneen ei kuulemma voi luottaa. Joten ei olisi yhtiökumppaniksi, vaikka miten hyvä kokki olisikkin kyseessä. Harmi.
Zayda valitettavasti joutui heräämään viiden aikaan päästämään minua porteista ulos, mutta toisaalta pystyin samalla jättämään vielä viimeiset jäähyväiset ja kiitokset hänelle kaikesta. Cesarin piti olla hakemassa sovitusti, mutta joku hänen kaverinsa olikin odottamassa. Zaydakin suhtautui alussa hieman skeptisesti hänen kyytiin hyppäämiseensä, mutta eipä auttanut muuta kun pompata kyytiin. Ja vieläkään en päässyt omaisuudestani eroon, se oliskin ollut aika kohtalon ivaa tässä kohtaa. Kentälle pääsin kuitenkin ajoissa, ja laukkujen määrästäkään ei tullut mitään mukisemista. Viimeiset ostokset ja hei hei Nicaragua! Hasta luego, toivottavasti!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
