Reissun loppumetrit jälkimuistelmina vol 2

Lauantaina aamun rauhallisten biitsifiilistelyjen jälkeen mopoilumatka jatkui viimeistä päivää, kohti Kutaa. Sen verran saatiin kuitenkin aamua venytettyä, että matkalla pystyi koukkaamaan aikaisella lounaalla samaisessa Warungissa kun edellisenä päivänä. Olisiko Kaidella ollut jo 4. tai 5. kerta samassa ravintelissa? Noh, tällä kertaa onnistuttiin edellisen päivän ylensyönnistä jo pikkuhiljaa toipuneina (päivällinen oli meikäläisen osalta peruttu edelliseltä illalta, sen verta huono olo oli vielä illalla!) valita pikkasen vähemmän sapuskaa, joten lopputuloksena jäi vähän kivempi fiilis paikasta. Edelleen mestan avokadomehu oli kyllä ihan parasta, mitä koko reissun aikana tuli saatua. Siitäkin nappasi voittajapisteet suvereenisti tämä paikka.

Avokadomehuun antaa kivan lisätwistin suklaakastikekoristelu. Tätä tullaan niin testaamaan Suomessa!

Jälleen kerran liikenne Kutaa lähestyttäessä alkoi olla aika infernaalinen ja päivän pakokaasuannostus oli nopeasti keuhkoissa. Katriinan Kuta-allergia oli sen verran aktiivisessa vaiheessa, että erottiin vauhdissa mukamas tarkkaan kartalta valitussa risteyksessä Kaiden siirtyessä pohjoisempaan. Valittu risteys luonnollisesti osottautui aika nopeasti vääräksi, sillä seikkailin Kutan pikkukaduilla noin 10 km säteellä varmaan tunnin haikailemaani hotellia hieman ärtyneenä siinä paahtavassa kuumuudessa ja ruuhkassa hakiessa. Hotellin (varmaan ensimmäinen majapaikka, jolla oli oikein nettisivut: http://thekubuhotel.com/) löydyttyä ei pahemmin napannut lähteä suunnittelemalleni mopoajelulle ennen värkin lopullista palautusta, vaan uima-allas ja pikkushoppailureissu jalkapelillä kiinnosti enemmän sillä hetkellä. Vaikkakin shoppailuintokin lopahti, kun pääsin Kutan pääkadulle suoraan niiden kovimpien menomestojen kohdalle. Voi sitä jumputuksen määrää taas, olihan kysessä lauantai-itapäivä vielä.

Jo ihan omalta tuntunut mopo piti kuitenkin palauttaa vielä saman illan aikana. Ihan kun olisi joutunut toisesta kädestään luopumaan, sen verran läheisiä meistä mopon kanssa ehti tulla! No ehkä ei nyt sentään, mutta jotain sinnepäin.. Mahtava värkki liikkua kuitenkin kyseisillä nurkilla, varmasti helpompi väline kun auto!

 Viimeinen näkymä lentokentällä Balista, kertoo paljon niiden mopojen määrästä..

Sovittiin näkevämme vielä Katriinan kanssa, pitäähän ne viimeiset reissuoluet vielä kumota huippumatkaseuran kanssa. Haahuilin moponpalautuksen jälkeen Kutan katuja pitkin takaisin hotellille, ja teimme treffit illaksi Brewers Beer Gardeniin, jossa sitten odotteli Kaiden lisäksi Lombokilta tuttu Aryas. Pöydässä liikkui vaihteleva määrä myös baarin omistajaa/henkilökuntaa/muuta tyyppiä, sillä Aryas tuntui tuntevan heitä enemmänkin. Mielenkiintoisin oli kyllä kaveri, joka esitteli Gorillazin raideria, kun oli tuomassa bändiä Balille konsertoimaan. Hiipparoin hotellille taas niiden pahimpien bilemestojen ohi ja jäin ihan mielenkiinnosta hetkeksi Sky Garden Loungen eteen seurailemaan lauantaiyön pahinta rytkettä. Merkittävin huomio oli se, että turvatoimia oli selvästi lisätty kaupungissa, kun poliiseja ja vartijoita oli joka paikassa. Ja sekaantuivat mm. känniseen pullon pudottamiseen katuun liioittelevan vauhdikkaasti. Syynä lienee tämä Suomessakin uutiskynnyksen ylittänyt tapahtuma: http://www.hs.fi/ulkomaat/Indonesian+poliisi+ampui+viisi+terroriep%C3%A4ilty%C3%A4+Balilla/a1305558096716

Kutan bilepaikkojen lähellä kun on hotellissa, voi ne öiset jatkot valvottaa kivasti. Noh, eipä se pahemmin haitannut, sillä ihan aamusta ehdin vielä juoksulenkillekin unen jäätyä jonnekin toisaalle! Kamat rinkkaan ja rinkka säilöön, ja vielä viimeinen rantafiilistely Kaiden kanssa surffaajia haikeasti ihaillen.

Vikat bisset rantabaarissa hetki ennen taksin lähtöä lentokentälle.

Vielä hymyilyttää useamman viikon paita & perse -oleilun jälkeenkin! Ja hei, onnistuin saamaan Kaidea kiinni jopa rusketuksessakin, hiusten vaaleneminen tuolle asteelle taisi kyllä jäädä harmittavasti kesken.

Reissun loppumetrit jälkimuistelmina vol 1

Nyt alkaa kunnon takaumakirjoitus, todella jälkijunassa, yleisön (ja itseni) painostuksesta. Yritetään saada loistavalle reissulle kuitenkin arvoisensa loppu. Tässä vaiheessa on kuitenkin siirrettävä syyllisyyden raskas viitta esimerkiksi liian hyville pääsiäissäille Suomessa heti paluun jälkeen. Jos aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, niin ei sitä oikein sisällä koneen äärellä malta pysytellä. Seliseli..

Noh, aloitetaan: Edellisessä kirjoituksessa jäätiin hummerinsyöntiin, eli silloin elettiin keskiviikkoa (28.3). Torstaiaamuna oli vielä surffiaika kaikille, minä suuntasin taas aalloille opettajani Rastan ja saksalaisen Eden kanssa. Kaiden kanssa vaihdettiin vuoroja meidän saapuessa breakin reunaan, sillä hän lähti jo kuuden aikaan Tomin ja Petterin kanssa meidän liikahtaessa "vasta" kahdeksalta. Aamuherätykset on jostain syystä ihan helppoja reissussa, eipä kyllä sama toimi täällä Helsingissä kouluaamuina. Ihme homma.. Minä palasin surffireissulta parin kunnon nose diven jälkeen juuri puolipäivän aikaan, jolloin aurinko tietysti olikin ärhäkäimmillään. Mistä seurauksena tietysti mukavat aurinkopalovammat takareisiin. Siitä olikin näillä esivalmisteluilla mukava hypätä heti mopon selkään ja joku yli 50 km ajo satamaan. Mopoilu alkoi jo sujua mukavan sikäläisellä itsevarmuudella ja röyhkeydellä, joten tuohon matkaan ei kauaa aikaa mennyt. Ja satamaan saavuttiinkin hyvin ajallan.. Ja tällä kertaa onneksi ilman vaivaannuttavia "ajokortti ja rekisteriote" -kysymyksiä. Mutta tietenkään aikainen satamassaolo ei takaa noilla leveyksillä mitään: oletettiin pääsevämme samantien odottavaan laivaan, mutta sehän tietysti meni rikki juuri kun lastaus aloitettiin. Seuraavaa sitten taas odoteltiin kuitenkin vain se 3 tuntia, ja Balin puolelle päästiin vielä saman päivän aikana. Illalla majapaikassa koko totuus sitten paljastuikin takareisien osalta: kyllä, pinkit toispuoleiset legginssit olivat siitä eteenpäin (ja edelleen) kuuminta hottia.

Perjantaina lähdettiinkin heti aamusta jatkamaan matkaa, ja minne mennään -arvonnan voittajaksi oli noussut musta hevonen, Bukitin niemimaa ihan Balin eteläkärjessä. Sinne hurautettiin suoraan nousematta kertaakaan mopojen päältä (mitä vähemmän liikettä iholleni, sitä parempi), vaikka liikenne oli jossain vaiheessa aika infernaalinen ja pakokaasuyliannostus meinasi iskeä. Ensimmäinen kohde oli Uluwatu, joka on käsittääkseni Balin surffausmekka, tai ainakin sieltä parhaina aikoina löytyy ne suurimmat/pelottavimmat aallot. Matkalla piti kuitenkin pysähtyä Kaiden jo aiemmalla Balian-reissulla löytämässä Warungissa, josta kuulemma sai maailman parhaat Nasi Campurit hinta/laatu-suhteeltaan. Noh, kyseessä oli kaksikerroksinen vitriini täynnä toinen toistaan paremman näköisiä herkkuja, joita sitten sai valita niin monta kun halusi järkyn riisikasan päälle. Ja sieltähän sitten valittiin kaikki mahdollinen, lopputuloksena hinta 23 000 rupiaa eli alle 2 euroa. Ja seuraava lopputulos oli huono olo ylensyönnin vuoksi. Mutta hemmetin hyvää se oli, komppaan Kaiden arviointia!

Tässä kohtaa vielä naurattaa...

Uluwatussa oli aika pienet aallot, mutta hieno paikka ihastella surffaajia! Siinä olisikin tavoitetta, että sinne uskaltaisi joku päivä meloa kallioiden välistä. Taitaa kyllä meikäläisen ihmisikä olla liian lyhyt vaan tuon tavoitteen saavvuttamiseksi, sen verran haastavalta paikalta näytti näin maallikonkin silmiin.

Uluwatu ja surffituristi

Viimeinen yhteinen yö päätettiin viettää Balangissa, edelleen Bukitin niemimaalla ja surffimestoilla. Meikä ei uskaltautunut kärventyneine nahkoineni enää veteen muutenkin uimaan, ja pelkkä rannalla biksuissa esiintyminenkin tuotti henkistä tuskaa kauniin majakkamaisen värityksen vuoksi. Balanganissa löytyi rantakaffilasta reissun halvin majoitus, muistaakseni 80 000 rupiaa/yö elikkä päälle 5 euroa kahdelta hengeltä: pinkissä huoneessa palmunlehväseinin, parivuoteella tietysti. Meren muhkea kohina kuului ihanan tasaisena koko yön, alla olevasta kuvasta huomaa miten rannalla majapaikka oli. Terassilta pääsi suoraan veteen. Muuten aika alkeellisista oloista huolimatta paikasta löytyi myös ehdottomasti reissun paras suihku, jossa oli mersun merkki (!). Aika yllättävää.

Balangan laskuveden aikaan

Hummeriaika!

Kun hummerikylässä asuttiin, pitihän sitä hummeria tietysti syödä: 1,1 kg/425 000 Rp (~35 €), kahdelle enemmän kun riittävästi suupalaa lisukkeineen näissä veijareissa. Nam!

Veden päällä ja alla

Gerupukissa vierähti taasen se 4 yötä agendalla surffausta, sukellusta, surffausta, hummerin syöntiä ja surffausta. Gerupuk Insides -surffibreikki tuli siis meikäläisellekin lopulta tutuksi loistavan opettajan, Rastan, avulla. Kai jotain kehitystä on tapahtunut, kun vikat kerrat huidoin aalloilla 7 ft 7 -laudalla alun yli 9 ft longboardin jälkeen. Pikkasen kevyempää meloa lyhyemmällä laudalla, ja melomistahan vedessä pääse harrastamaan tuossa lajissa sydämensä kyllyudestä! Noh, turha tässä on surffitaidoilla liikoja kehuskella silti, koska ilman Rastan tönäisyjä en niitä aaltoja olisi kyllä päässyt vielä ratsastamaan. Mutta tuntuu se hyvältä silti päästä kauniisti liukuvan laudan päällä seisomaan ja jopa hieman hallita mihin suuntaan ollaan menossa. Tästä on hyvä jatkaa, seuraavaa surffireissua odotellessa. Ja vikalla surffilla kunnolla kärvennettyjä takareisiä parannellessa. Ei ole ihan näin valkoisen miehen

Kävin kaksi hupisukellustakin (fun dive PADIn mukaan) paikallisen shopin Inkan (mies) kanssa testaamassa. Tällä kertaa oli taas aivan erilaiset maisemat kun Gilillä: siellä korallit olivat aika huonossa jamassa myrskyjen ja ihmisen jäljiltä, mutta muuten näkemistä riitti. Kutalla taas oli paljon pehmeää, sienenmuotoista korallia ja vähän tuhon jälkiä. Ja jättihummeri elämistössä mm. Edelleen homma alkaa sujua paremmin ja paremmin, tällä kertaa sain ilman kulutuksenkin pidettyä oikein hyvin kurissa! Toisella sukelluksella lähinnä alkoi tulla kylmä, vaikka vesi oli 28 asteista.

Eteläinen Lombok

Varsinainen Kuta skipattiin suoraan ja suunnattiin heti eteläiseen surffimekkaan, Gerupukiin. Todellisuudessa kyseessä on pieni kalastajakylä, joka elää lähinnä merilevän kasvatuksella ja hummerien kalastuksella. Kaiden surffihammasta kolotti Gilin aallottomien päivien jälkeen sen verran, että mopon selästä päästyämme jäin ennen kun huomasinkaan tuijottelemaan surffibreikille vievän veneen peräaaltoja. Onneksi kylän majapaikkavaihtoehdot olivat sen verran vähäiset, että Edo's homestay, jonka pihaan ensimmäisenä parkkasimme, oli kelpo majapaikka kun laiskana sinne rinkan raahasin muita paikkoja katsomatta. Toistaiseksi reissun halvin, 120 000 Rp. Eli noin 10 €/ huone/yö.

Takaisin ruotuun

Rento elämä oli 4 yön jälkeen aika vaihtaa vähän sporttisempaan menoon, jotta vyötärölle ei pääsisi kertymään liian monta Bintangia ja ylisuurta mereneläväateriaa.

Seuraava kohde oli Kuta, jota erotuksena Balin turistihelvetti-Kutasta kutsutaan yksinkertaisesti Kuta Lombokiksi. Eikun vaan mopon päälle ja koko Lombokin poikki saaren eteläpuolelle. Matkaa piti olla vajaa 100 km, mutta päätettiin ajella sen verran reteästi omasta mielestämme oikeaan suuntaan kysymättä neuvoja joka nurkassa, että lopulta matka olikin 40-50 km suunniteltua pidempi. Matkan yksi kohokohdista sen oikean tien löytymisen lisäksi oli hyvin kämäseltä näyttänyt random bakso-ravintola jossain ihan sattumanvaraisessa kylässä: Kaiden keitossa oli kaikkea kanasta, naudasta, kalapullista, haipalloista sieniin (bakso kulinar!), kun taas omastani löysin maittavan taskuravun. Ja keitot tehtiin niin tunteella ja Top chefmäisillä otteilla kuulemma 5 tähden hotellin kokin toimesta. Ja hintaahan keitoille kertyi vähän päälle 1 € laaki, ihanan kallista.

Tuoretta merenelävää

Gileillä sai myös monenlaista merenelävää kookospähkinän kuorihiilloksella grillattuna lautaselleen, ja halvalla. Ja helevetin hyvää. Esim jättimäinen tonnikalavarras vähän päälle 3 € (kuulemma ei ryöstökalastettua, jep..)

Gililla edelleen

Gilin majoitus, Villa Kombok, jota ylläpiti iso perhe isovanhemmista pikkulapsiin. Perheen keskimäisen sukupolven, erityisesti poikein lukumäärä ei ikinä oikein selvinnyt, sillä joka päivä jostain tuntui putkahtavan uusi veli tai "veli". Veljistä eniten businesta hoitava Eddie tuntui lasten ja duunin ohessa keskittyvän aika hyvin myös pilven polttoon ja biletykseen, vielä onnistuneesti äidiltään salaa.

Indonesiassahan huumepolitiikka on hyvin tiukka, sisältäen mm. kuolemantuomion, mutta jostain syystä Gileillä kaikkea katsotaan sormien läpi. Samalla toisaalta jopa Balillakin Kutan kaduilla on kylttejä, joissa mainostetaan magic mushroomjeja. Gilillä taikasienipirtelö olisi irronnut vajaalla kympillä, ja baarimikon vastaukseensa eläytymisestä päätellen yhdestä lasista olisi saanut päänsä ihan riittävän sekaisin. Emme testanneet.

Mukava yksityiskohta mökkerössämme oli wc, jonka kattona oli taivas. Ja pimeän tullen katonpuolikkaasta löytyi aina se sama 2-30 cm lisko, joka tuijotti suurilla silmillään pöntöllä istujaa. Vähän kuumotti erityisesti festari-illan jälkeen, kun kaveri alkoi olla melkein kosketusetäisyydellä..

Gili -takaumia

Nyt taas päästään takaumiin (joita tulee tuhottoman monta pätkää, jotta saan taas edes jotain kuviakin liitettyä mukaan) kun kirjoittaja on ollut valitettavan laiska näpyttelemään tekstiä tai enemmänkin julkaisemaan mitään. Palataan siis yli viikon päähän ja Nusa Lembonganilta lähtöön ensin:

Se ensimminen venematka oli sitten kovinkin kostea: silmiin tunki merivettä ja sade hoiti loppusilauksen. Siitä kuitenkin selvittiin Padangbaihin mopojen luokse läpimärkinä. Päivän ensimmäinen suunnitelman muutos tehtiin tässä vaiheessa: skipataan koko hiljaisuuden päivä ja yritetään päästä suoraan Lombokille. Jos olisi menty Denpasarille, olisi päästy kohti Lombokia vasta lauantaina, ja silloin alkaa meikäläiseltä loppua vähän aika jo kesken. Pirun lento!!

Keli Lombokin edessä oli kuitenkin viime viikosta tasaantunut, sillä satamassa ei ollut pahaakaan ryysistä ja päästiin suht nopeasti lauttaan sadan muun mopon peesissä. Lautan kannella kamoja kuivatellessa törmättiin indonesialaiseen prätkäkundiin Adeen, joka oli kaverinsa Aryasin kanssa menossa Gili-saarille juurikin hiljaisuuden päivää karkuun. Ade oli asunut 7 vuotta  Suomessa ja puhui myös sujuvaa suomea, joten yllättäin haistoi suomalaiset matkailijat jo kaukaa. Kun kuultiin vaihtoehtoisesta tavasta viettää kyseinen päivä, olimme heti messissä: Balilla tuona päivänä tosiaan ei saa liikkua ulkona, käyttää sähköä eli käytännössä ei saa tehdä yhtään mitään! Mutta Gili ja Lombok ovat muslimisaaria, joten hindujen menot ei pahemmin kiinnosta täkäläisiä (heti satamasta päästyä minareetit näkyivät ja myös kuuluivat, samoin aina siinä 4:30 joka halvatun aamu saarella). Gili Trawanganilla on siis tuolloin reggae-festarit, sinne tietysti! Day of Silence ->Day of Reggae, suunnitelman muutos alkaa kuulostaa entistä paremmalta. Ja samalla unohdetaan myös suunnitelma mennä Lombokilla ensin etelään Kutalle, jopas sitä oltiin taas aika vienollakin tuulella käyviä.

Poikien perässä olikin pikkasen hommaa pysytellä mopoilla, vaikka istuivat saman pyörän päällä. Maisemareittiä pärytellessä ehdittiin mukavasti ennen pimeän tuloa satamaan ja pieni matka veden yli Gili Airille. 3 Gili-saarta (Gili Trawangan, Gili Meno ja Gili Air) ovat täkäläisen turismin kehtoja sekä hyvässä että pahassa. Tällä kokemuksella vaikutti oikein loistavalta vaihtoehtoa majottua koko 4 yöksi menoltaan keskimmäiselle: Trawanganista riitti se yksi festari-ilta oikein mainiosti, ja menoahan siellä oli. Pitkät rivit baaria, dive shopia, ravintolaa, vähän hienompaakin majapaikkaa.. Vähän liian paljon, kaikkea. Sen jälkeen olikin ihana palata Airin rennompaan meininkiin, saarella kun on vielä paljon alkuperäisasutustakin. Saarista Meno on sitten kuulemma se itse rauhallisuuden tyyssija.

Joka saarelta löytyy kyllä niitä dive shopeja, joten pääsin heti ensimmäisenä aamuna taas pinnan alle Dream Diversin saksalaisen Ellan kanssa. Nähtävästi ensimmäinen kunnon fun dive meni sitten niin rennosti dive masterinkin mielestä, että menin reippaasti ohi sallittujen syvyyksien. Open Water -kortilla saisi sukeltaa max 18 metriin, mutta Shark Pointilla huidottiin ihan huomaamatta aina 28 metrissä ja eipä tuntunut missään! Homma alkaa sujua paremmin ja paremmin, kunhan vaan vielä oppisi hengittämään rennommin/vähemmän/kevyemmin niin ilma kestäisi pidempään.

Lähetetty iPhonesta

Viimeinen viikko

Aika laiskaa tämä kirjoittelu ollut viime aikoina, mutta yritän jossain vaiheessa vähän paikata tilannetta. Syvimmät pahoitteluni! Taas on kuitenkin paikka (ja ne kaverit) vaihtunut, ja Gili-saarten vähän liian helppo ja turmiollinen elämä on taakse jäänyttä. Eilen päristeltiin (ja ajeltiin ainakin 40-50 km harhaan) Lombokin saaren läpi etelään, Kuta Lombokin kautta pieneen kalastajakylään nimeltä Gerupak. Paikkaan ei ole edes netti vielä ehtinyt, mikä kertoo omaa tarinaansa turismin tasosta. Surffimesta enemmänkin, joten saa nähdä keksinkö jotain muuta tekemistä vai onko pakko vääntää itsensä taas veteen.

Olemisen sietämätön keveys

Ei täällä ehdi kirjotella, kun on vaan keskityttävä olemiseen.

Gili Air

Kiitos Nusa Lembongan!

Tiistaina olikin hyvä aloittaa aamu henkisellä puhdistautumisella eli hiljaisuuden päivään laskevan hinduseremonian seuraamisella pohjoistemppelin seremoniassa. Edellisen illan tietoiskun jälkeen oli lievästä krapulaisuudesta huolimatta mielenkiintoista seurata seremonian kulkua. Sen jälkeen alkanut sade sopivasti määrittelikin loppupäivän ohjelman: mättölounas, kunnon päikkärit ja 1,5 h loistava hieronta (reflexokologia + selkä, huimat 10 €). Sateen edelleen jatkuessa illallakaan ei pahemmin tarvinnut stressata. Sää on ollut viime päivinä vähän erikoinen saarella. Täkäläisetkin ovat hieman ihmeissään, iso myrsky oli tosi outo kaikkien mielestä. Ja tämä sateilukin tuntuu ihmetyttävän lokaaleita. Varsinkaan kun kukaan muu kun turisti ei näytä liikkuvan tässä säässä.

Selvästi tämä on kuitenkin merkki meille, että on vihdoin aika hyvästellä Nusa Lembongan ja jatkaa matkaa. Keskiviikkoaamuksi on tilattu taas venekyyti takaisin Padangbaihin, mutta saa nähdä miten käy: koko yön tuli voimalla vettä ja tuuli on näin aamullakin vielä aika voimakasta. Sade sentään laantui, ja toivottavasti pysyykin poissa. Näppärästi kun jätettiin sadevermeet mopojen "sisään" sinne Padangbaihin. Good thinking.

Ne mekot..

Sovittiin, että ensi kesänä Helsingissä lähdetään nämä päällä joku ilta ulos. En tiedä millaset laput pitää vetää silmille ennen ovesta ulosastumista, että tuon viittii toteuttaa.

Natiivia kulttuuria ja kansainvälistä "kulttuuria"

Aikasin kun lähtee liikkeelle, ehtii kokea ja näkeä vaikka mitä aamun urheilun jälkeenkin. Sopivasti hotellilla meitä odottelikin iltapäivästä aussi Nathan ja paikallinen Wolfman (täkäläisistä nimistä lisää myöhemmin), ensimmäinen Kaiden tuttu aalloilta ja toinen paikallinen wingmate. Pojat olivat päättäneet pitää grilli-illan Wolfmanin kotona ja nähtävästi meidät oli kutsuttu mukaan. Ensin piti tietysti setviä grillattavat, eli pärtsäiltiin pohjoisrannalle tsekkaamaan onko tilatut kalat uineet pyydyksiin. Valitettavasti Ahti ei ollut suotuisa, joten siirryttiin Wolfmanin kotiin tyhjin käsin. Sillä hetkellä se ei itseäni haitannut, koska haaveilin vain luvatusta aloe vera -helpotuksesta kärventyneille kropanosille.

Wolfman asui täkäläisittäin perinteisesti korttelin kokoisessa pihassa, jossa oli oma temppeli, yhteinen kokoontumistila ja kortteeri koko suvulle isovanhemmista setiin ja täteihin jälkikasvuineen. Pojat jäävät aina perheineen asumaan vanhempien kanssa samaan "yksikköön", joten kuulemma perheeseen tehtaillaan lapsia niin pitkään, kun vähintään yksi poika siunaantuu hoitamaan vanhuuden päiviksi.

Illan teema oli kuitenkin selkeästi vaan hengailla vähän eri olosuhteissa, sillä välillä Wolfman itse, välillä vaimo ja välillä näiden 10-vuotias tytär kantoi meille kylmää Bintangia. Ja jostain lähi-Warungista ilmaantui yhtäkkiä kana-annokset perinteisesti harmaassa pahvitötterössä nenän eteen sormiruuaksi. Ohessa saatiin paikallisen perhekulttuurin lisäksi pikakurssi Balin hindulaisuuteen. Indonesiahan on muslimimaa, mutta Bali on poikkeus yli 90 % hindulaisuusosuudella. Lombokin saari onkin heti muslimiosaa, mutta väliin jäävä Nusa Lembongan kuuluu vielä hindusettiin. Seikkaperäisestä selostuksesta selvisi myös, mikä idea on kolme kertaa päivässä vähän joka paikkaan katuja myöten leviteltävien pienten lahjojen jumalille (offerings) sisältö. Palmunlehtikoreissa kun kukkien lisäksi on välillä kaikkea muutakin purukumista puoliksi poltettuun tupakkaan. Riippuu mille jumalalle lahja on osoitettu.

Vierailun hämmentävin kohta oli kyllä Wolfmanin vaimon meille antamat lahjat: ei oikein tienyt nauraa vai mitä hämmennykseltä, kun käteen lykättiin pussit, joissa oli mekot. Vihjaintiinko kenties, että oltiin liian äijämäisissä kamoissa? Kaiden mekkoa voisi kuvailla lievästi läpinäkyväksi ja mun vahvasti kasarihenkiseksi. Ei siinä auttanut muu kun repiä uudet vermeet niskaan ja suunnata taas kohti K-onen Reefia baria (sama bilismesta, missä jo pari aiempaa iltaa on notkuttu). Siellä olikin poikkeuksellisesti kunnon meno, kun paikalle singahti skottia, kiwiä, aussia, jenkkiä ja vielä jokunen ranskalainenkin. Kyllä siitä pienet festarit saatiin taas aikaan, ja baarinpitäjä K-one oli varmasti tyytyväinen illan saldoon.

Aloeveraa hyvin surffattuun nahkaan nahkaan

Surffitunnista tuli sitten maanantaiaamuksi 3,5 tunnin sessio Lacerationsin reef breakilla Lenan ja muiden surffishopin loistokundien kanssa. Meitä oli 5 hengen tyttölauma aalloilla leikkimässä kaikenkaikkiaan, ja oli kyllä huisin hauskaa. Kroppa huutaa hallelujaa lähinnä melomisesta, mutta oli kaiken kivun arvoista. On kyllä aika cool fiilis seistä kunnolla tasapainossa laudalla ja jopa ehkä etäisesti kyetä vähän ohjaamaankin laudan kulkusuuntaa. Oikeasti sen homman voisi oppia! Antaa mukavasti toivoa ja innolla odotankin seuraavaa hyvää opettelumestaa. Ykköspalkintona tietty valkonaama kovasta rasvauksesta huolimatta käräytti itseään mukavasti, mutta se nyt oli pilvisestä ja sateisesta surffisäästä huolimatta aika odotettavaa. Kuvamateriaalia onnistuneesta sessiosta seuraa myöhemmin jossain mediassa. Tästä jo ennakkoon iso kiitos Rosan vedenpitävälle kameralle koko surffiposselta. Loppupäivän ensimmäinen (seuraavassa postauksessa niitä lisää) kohokohta olikin Wolfmanin kotoa saatu tuore aloe vera, joita yhden ruukun verran hierottiin molemmat ympäri kroppaa. Ah ihana viilennys!

Me and my monkey

Trooppisia myrskyjä ja vedenalaisia elämyksiä

Olin päättänyt sopivan tilaisuuden tullen sukeltaa joko pari kertaa vähän vaillinaisella PADI-luvallani (scuba diver) tai ehkä jopa tehdä Nicaraguassa vähän kesken jääneen Open Water -kurssin loppuun, jos löytyy kiva paikka ja on riittävästi aikaa. Täältä löytyi mukava World Diving -niminen mesta, jota pitivät (ehkä) englantilaiset Sue ja John. Valitettavasti tässä asiassa harrastin ihan oman mukavuuteni vuoksi rasismia täkäläisiä kohtaan, koska haluan ymmärtää kunnolla kaiken ja olla varma että minua myös ymmärretään. Antamatta turvallisuudesta pätkääkään periksi. Ja kyseessä kun oli saaren ainoa 5 tähden PADI-keskus, niin päätös oli aika helppo: nyt tai ei koskaan kurssi loppuun eli koulunpenkille taas. Ensimmäinen päivä venähti sitten 10 tunnin mittaiseksi tentteineen ja vielä edellisenä iltana piti lukea useampi tunti. Tietty piti noissakin tenteissä mennä sitten hikaroimaan, ei sitä nähtävästi tavoistaan pääse lomallakaan. Mutta kannatti, nyt se on tehty ja jatkossa on helpompi päästä veden alle! Tänään vielä kurssin vikat 2 kunnon sukellusta päälle, jälleen kerran korallit ja värikkäät fisut -kombolla. Ensimmäinen sukellus oli kyllä mössöä, näkyvyys aika surkea, mutta onneksi seuraavalle olosuhteet paranivat.

Liekö eilisen illan yllättävä myrsky sotkenut vesiä vielä aamullakin. Istuttiin iltaa biljardia pelaten rannan aivan toisessa päässä, kun ihan puskista nousi kunnon myräkkä. Baariin tuli vettä sellasella voimalla, että lattiakin alkoi lainehtia suojamuoveista huolimatta. Ja sähköt tietty menivät koko kylästä samantien. Baarin pitäjän ilmeet oli sitä luokkaa, että selvästi moinen myräkkä ei kuulunut normaaliin kalustoon. Kuten tänään kuulin myös dive shopin tyypeiltä, eivät olleet ainakaan 7 vuoteen nähneet mitään vastaavaa. Baarin omistaja oli niin symppis kaveri, että kyytsäsi mopollaan matkaajan hotellille kylän toiselle puolelle vielä sateen vihmoessa, pahimman puhurin laannuttua. Aika villi fiilis istua mopon tarakalla pilkkopimeässä, kun kuski väistelee tielle lentänyttä kamaa.. Mutta en kyllä olisi itse vuokramopolla siihen keliin vielä lähtenyt. Pitää varmaan tänään mennä takaisin uudemman kerran kiittämään kundia hyväsydämisyydestä ja tsekkaamaan, mihin jamaan bilispöytien verka mahtoi mennä.

Saa nähdä saako Kaide houkuteltua tuohon rannan edustan reefille minutkin huomenna taas surffilaudan kanssa leikkimään. Vaihteluna vesileikkejä pinnan yläpuolella? Täällähän kun ei pahemmin nukuta myöhään,joten sama kai se olisi taas lähteä ennen seitsemää liikenteeseen, kuten parina viimepäivänäkin: iltaisin jotakuinkin kaikki paikat menee viimeistään kymmeneltä kiinni, joten kovin suurta kiusausta notkua koko yötä ulkona ei ole. Ensimmäisen illan myöhäisten hierontojen jälkeen oli siinä ja siinä, että puoli kymmenen jälkeen saatiin enää edes ruokaa mistään. Se opetti kummasti saaren tavoille näin low seasonin aikaan.

Sunset @ Nusa Lembongan

Täällä edelleen, ei kiire mihinkään. Tänään snorklausta ja koralleja/kaloja. Huomenna sukellusta ja koralleja/kaloja. Ja yleistä biigehengailua, me like. Ei mulla muuta.

Nusa Lembongan

Täällä, until further notice. Ei huonolta vaihtoehdolta vaikuta tämäkään.

"The service is unreliable"

Tämä lause konkretisoitui viimeistään tänä aamuna, kun Kaide lähti jo heti seiskalta kyselemään satamaan niiden lauttojen liikehdintää. EHKÄ viime yönä oli lähtenyt lautta tai kaksi, EHKÄ kasilta tai ysiltä tai kympiltä lähtee lautta, EHKÄ illalla voisi lähteä jotain. Ja vielä kaupan päälle joku kanadalainen oli EHKÄ kuullut indonesialaiselta kavereiltaan, että uutisissa oli sanottu kaikkien Lombokin satamien olevan kiinni. Jep, eli mikään ei ole varmempaa kun epävarmuus. Jotta ei taas vietetä paria päivää, ja jopa yötä, satamassa, niin nopea palaveri ja pikainen päätös uudesta suunnitelmasta: Nusa Lembongan, sinne speedboatilla. Päästään ainakin saarelta toiselle. Kuvassa päivän ride, joka ei ollut kuitenkaan mikään maailman vauhdikkain.

Padangbai

Krampeista ja muista nyrjähdyksistä huolimatta keskiviikkona oli aika jatkaa matkaa. Olisihan Ubudissa ollut vielä paljonkin tiristeltävää, mutta eipä jäädä tuleen makaamaan: 23. päivä on Day of Silence, joka nimensä veroisesti on päivä, jolloin koko saari on totaalisen kiinni. Edes hotellista ei saa kuulemma poistua. Tärkeimpänä "kokemuksena" edellisenä iltana on joka kylässä ja kaupungissa jotain karnevaalityyppistä meininkiä, joka olisi kiva kokea täällä Balilla. Kuitenkin olimme päättäneet sitä ennen käydä viereisillä Lombokin ja Gilin saarilla, joten aikaa ei ole ihan hillittömästi tuhlattavaksi. Ja rehellisesti sanottuna tuo matkaseurakin alkaa pikkasen ahdistua täällä sisämaassa, kun surffilautaa ei pääse vedessä uittamaan. :)

Tällä ajatuksella hypättiin kaikkine maallisine matkatavaroinemme mopojen selkään suuntana Padang Bai, josta suunnitelman mukaan oli tarkoitus veneillä samana päivänä Lombokille. Mutta mites kävikään: täällä ollaan edelleen ja kello lähenee yhtätoista illalla. Lähestyimme satamaa hyvissä ajoin ennen kymmentä, ja jo kilometrejä ennen törmäsimme Vaalimaa-tyyppiseen rekkajonoon. Mopolla tietty singahdettiin se useampi kilsa vastaantulevien kaistalla, ja satamaanhan se jono meidät suoraan johdatti.

Oltiin päätetty jo aiemmin ottaa mopot Lombokille mukaan, tykkäsivät sikäläiset Balin laatoilla olevista mopoista tai ei. Niillä sitten puskettiin noin 10 metriä sataman portista sisään ensimmäiseen 1,5 h stoppiin: kansainvälinen ajokortti ja rekisteriote, kiitos! Näillä sanoilla poliisisetä otti meidät vastaan ja siitä se riemu sitten alkoikin. Eihän kummallakaan ole sitä kansainvälistä ajokorttia, meikäkin kun unohti omansa näppärästi kotiin. Ja Kaiden pyörän rekisteriote oli jossain muualla kun pyörän satulan alla, mistä minun omani löytyi. Ajokortista saatiin pitkä saarna toistolla 'you can drive with this licence in Europe maybe but in Indonesia you need..". Sopivan nöyrinä kun sitä aikamme kuunneltiin, tuli synninpäästö sanoilla "next time..".

Se rekisteriotehässäkkä veikin sitten aikaa: Kaide ja poliisisetä juttelivat vuorotellen pyörän vuokranneen kundin kanssa. Sovittiin jo, että pyörä jää satamaan ja jatketaan lautalle yhden pyörän voimin. Poliisi pomppasi puikkoihin, Kaide ritsille ja minä jäin tuijottelemaan perävaloja kaikkien kamojen keskelle, kun käsitykseni mukaan lähtivät viemään pyörää säilytykseen johonkin hotelliin. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen Kaide kurvaa kuitenkin samalla pyörällä takaisin: olivat käyneet poliisiasemalla vähän juttelemassa, ja suurena kädenojennuksena poliisisetä oli kirjoittanut lapun, jolla saisikin yllättäin ajella Lombokillakin vapaasti. Tämä lysti kustansi sen 200 000 rupiaa, mutta taisi olla halpa hinta koko seikkailusta. Olisi voinut rahastaa korteistakin, joten päästiin aika helpolla (tällä kertaa).

Tästä selvinneenä kurvaamme tohkeissamme vikat metrit sataman portille todetaksemme, että se Vaalimaan rekkajono tosiaan oli ollut siinä jo kotvan, sillä laivoja ei huonon kelin takia ole mennyt Lombokille päivään pariin. Optimisteina jäädään kuitenkin hengaamaan mestoille, ja parin tunnin jälkeen päästään jopa ostamaan liput ja siirtymään varsinaiseen lastausjonoon. Joku laiva siis taisi päästä jopa liikkeelle. Mutta siihen sitten tuuri loppuikin, sillä kokonaisuudessaan 8 tunnin satamassa hengailun jälkeen kuulutettiin, että tänään ei lähde enää mitään. Ja tarkempien tiedustelujen jälkeen kuultiin, että ei välttämättä huomenna. Että ehkä ylihuomenna. Jos silloinkaan. Jep, olisi kannattanut kuunnella sitä ihan ensimmäistä kaveria puolenpäivän aikaan ja samantien mennä ottaa se hotelli. Saas nähdä milloin täältä siis päästään etenemään, ja jääkö hiljaisuuden päivä hiljaisuudeksi jossain saarilla.

Viimeiset vedot Ubudista

Tiistai sujui aika rauhallisissa merkeissä meikäläisen kärsiessä edelleen lievistä vatsakrampeista. Saipa hyvän syyn pitää vapaapäivän kaikesta touhottamisesta, ja samalla Kaide sai rauhassa hoidella nettikahvilassa asioitaan. Kun toimettomuus kuitenkin alkoi iltapäivästä hieman ahdistaa, kävin ajelulla etsimässä riisipeltoja. Ja pienen toikkaroinnin jälkeen ajauduinkin konkreettisesti keskelle niitä peltoja, juuri ja juuri mopon mentävälle reitille. Mutta kun ne paikallisetkin sitä ajoivat, vaikka turisteille osoitetut viitat kävelyyn yllyttivät.. En onnistunut pudottamaan mopoa peltoon, vaikka lähellä se oli. Ja pääsin nopeasti orastavaa kaatosadettakin karkuun. Illan ja alkuyön tulikin sitten voimalla vettä, oikeastaan vasta toinen kunnon sadekuuro reissulla. Aika hyvin tähän asti, kuitenkin on sadekausi vielä meneillään. Emme todellakaan valita! Oli pitkästä aika kivan viileä yö, lämpötila laski ehkä jopa alle 25 asteen.

Metsätieteiden luentosarja Balilla, osa 2

Tässä on malliesimerkki primäärisukkesiosta, jossa laava on peittänyt kaiken elävän alle ja laavan päälle ajan saatossa muodostuu täysin uusi eliöyhteisö.... (tässä sukkesiota on edistetty kyllä istutuksilla, edellisessä kuvassa näkyi ehkä hauskasti eri ikäisen laavakentän värierot ja selkeät rajat rinteissä)

Mt Batur - suuntana pohjoinen

Reissusuunnitelmat on aika pitkälle sitä tyyliä, että mietitään edellisen illan dinnerillä Lonely Planet kädessä, että mihis suunnataan seuraavana päivänä. Jos erityisesti mihinkään. Näin ollen hyvät vinkit lokaaleilta ja muilta matkaajilta otetaan aina huomioon. Maanantain reissu oli juuri näitä lokaalien vinkkejä, ja ei huono ollenkaan. Päivän saldo:
- 110 mopokilometriä ja palaneet kämmenselät
- pari tulivuorta
- pärtsälyä ulomman kraaterin reunalla ja serpentiiniteitä pohjalle/ylös (jarru- ja vääntötesti, molemmat mopot läpäisi testit)
- pilveen ja pilvessä ajoa mitä korkeammalle päädyttiin
- visiitti temppeliin uudessa temppelisarongissa, edelleen täydessä pilvessä ("mahtavat" näkymät olivat aika laimeita)
- Maapallon metsät -kurssin kurssimateriaalin verran vähintään erilaisia puita, ja ylempänä jopa 5-neulas havupuitakin
- kuumissa lähteissä lillumista läheisessä kraaterijärvessä orastavassa turistiripulissa
- paluumatka vatsakramppien siivittämänä

Terassiriisipelto

Lintubongausta balilaisittain

Tässä kuva kertoo ehkä tuhat väärää sanaa siitä, mitä tässä oikeasti tehdään. Jos kuvaa tarkkaan tihrustaa, niin katoksen alta löytyy turisti Bintang-lasi kädessä. Tässä siis odotellaan pesäpuihinsa saapuvia eri merkkisiä haikaroita. Itse puut on riisipeltojen vieressä olevan tien varrella (tiellä paljon kakkaa) ja turistit ohjataan nätisti suojaan kakalta toiselle puolelle, ja niille myydään vielä olutta. Mikäs siellä oli istuskelessa, kun paikan isäntäkin innokkaasti heitteli läppää. Kyllä siinä jokunen lintukin lehahteli ohi, ja jopa jäi majailemaan lähinpiin puihin.

Kaksi apinaa

Monkey Forest Sanctyary ja ne apinat

Haluutteko kundit kyydin?

Kulttuuri - check

Balilaista Legong-tanssia sunnuntai-iltana Ubud Palacessa, ja heti seuraavana aamuna perään balilaista modernia taidetta Museum Puri Lukisanissa. Se osuus matkasta lienee näillä hoidettu, sillä täältä Ubudista löytyy parhaat mahdollisuudet molempien lajien harrastamiseen. Jotenkin tämä nykytaiteen tekele jäi eniten mieleen museosta.

Kertauksena vielä, isoa puutavaraa

Metsätieteiden luentosarja Balilla, osa 1

Tänään aiheena lehtipuiden rakenne: tässä mahongissa näkyy selvästi putkilosolut, jotka...

Näin hienon sohvan saa yhdestä palasta balilaista tiikkiä

How much you want for this piece of mahogany?

Tämä raaka"lauta" olisi lähtenyt 200 000 000 rupialla, en ostanut kovista neuvotteluista huolimatta. Lauantaina matkalla Ubudiin bongasin jättimäistä puutavaraa tien vierestä, ja excu-moodi iski heti päälle. Paikka oli Ba_Drol Unique Furniture, josta Arya ystävällisesti otti rinkkaselkäiset mopoilijat vastaan ja kierrätti koko verstaan läpi. Jaavalaista mahonkia ja tamarindia, sekä balilaista tiikkiä tuntuivat käyttävän suurimmalta osin massivipöytiinsä, joita kuulemma kuskataan lähinnä Jenkkeihin, Japaniin ja Kiinaan. Oli kyllä aikamoista puutavaraa, veti ihan sanattomaksi. Osittain ehkä siksikin, kun jäin tietysti miettimään mistä sademetsästä nämäkin on ryöstetty. Ei kyselty sertifikaatien perään, ja liekö kyselevät huonekalujen ostajatkaan. Yhteystiedot on silti hallussa, jos joku innostuu tilaamaan! Hoitavat kansainvälisen lastauksenkin tietysti.

Eat, Pray, Love

Kirjaa en ole lukenut, enkä elokuvaa nähnyt. Varmaan ihan hyvä niin, ettei edes ajatuksen tasolla tarvitsisi lähteä metsästämään leffan tapahtumapaikkoja, mikä taitaa olla aika suosittua Ubudissa. Javier Bardem voisi kyllä olla hyvin tervetullutta matkaseuraa siitä huolimatta..

Easy Riders - Balinese style

Hiukset hulmuten kohti uusia seikkailuja tyhjää high waytä pitkin moottoripyörän selässä, oi vapaus! Totuus: tukka liimautuneena hikisenä kypärän ja kuupan väliin kosteudesta ja kuumuudesta, skootterin pärinä ei ole ihan yhtä miehekästä kun kunnon Harrikan jyrinä ja näillä leveyksillä ja liikennemäärillä se 50 km/h on kyllä ihan riittävä, jotta voi välillä ohitella hitaampiakin. Ai niin, ja pitää muistaa pysytellä vielä tien vasemmalla puolella. Mutta kyllä tuostakin saa aika huiman vapauden fiiliksen päälle, vaikka ei kuullosta ehkä kovin raflaavalta. Skootteri on kyllä autoa parempi kulkuväline ensimmäisen Legian-Ubud -välin (noin 40 km) perusteella: ilmastointi toimii edes jotenkuten, voi ohitella miltä puolelta haluaa muita tiellä liikkujia, risteyksissä voi aina kiilata autojen edelle eturiviin kärkylle ja mitä parasta: ei tarvitse pysähtyä tiensivuun kysymään reittiohjeita! Kunhan huikkaa viereiselle mopedistille risteyksessä, niin johan löytyy neuvoja ja jopa perille opastajakin. Lounaspaikkaankin asiaa tienvieressä parin sekunnin verran ihmeteltyä viedään suoraan, ja opastajan eksyttäminen ei onnistu vahingossakaan, vaikka meidän näköpiiristä kaveri häviääkin. Näin lokaali lounasseurakin on siten taattu. Toimii! Ja rinkat ja Kaiden lautakin kulkee mukavasti matkassa.

Ubud sisämaassa siis saavutettu. Yritimme täkäläisittäin ajaa kaupungin keskustassa vähän "vahingossa" yksisuuntaista väärään suuntaan oikaisuun takia, mutta äkkiä tuli jo risteyksessä noottia: locals only drive there, you no. Samat säännöt kaikille? Noh, löysimme kuitenkin kivan majapaikan: penthouse jättiterassilla, jolta voi ihailla ympäöiviä riisipeltoja. Ja aamupala tulee omalle terassille, ihan ok sekin.

Moottoritie on kuuma!

No swimming

Going to the beach

Double six beach style

Gone surfin'

Seafood

Ensimmäinen Bintang

Se testikuva uudestaan

Ensimmäinen kuva Balilla, jeee! (=Apple-avautuminen)

Kiitos Steve Jobsin, tulee kuvien lataaminen tähänblogiin olemaan aika tuskallisen hidasta. Joudun lähettämään kuvan sähköposti kerrallaan, parempaa keinoa ei vain ole olemassa. Tähän tulokseen tulin monen päivän tuskailee jälkeen. Noh, ei auta, itse olen rojuni ostanut. Kuitenkin alla testikuvana otos ensimmäisten päivien majapaikan puutarhasta, Legianissa Three Brothers Inn. Ja avautuminen voi jatkuakin samantien, koska nähtävästi kuva häviää heti, jos kuvittelen edes etäisesti voivani lisätä samaan postaukseen tekstiä jälkeenpäin. Että KUVA KERRALLAAN SITTEN!

Legian Beach, Bali, Indonesia

Katselen Katriinan tyylikkäitä surffimuuvseja edessäni avautuvaa sinistä ja välillä valkoiseksi vaahdoksi murtuvaa horisonttia vasten. Win's barin aurinkotuolissa on hyvä vielä toistaiseksi täysin valkoisen länkkärin pysytellä varjon alla puolenpäivän polttavalta auringolta piilossa. Miten tähän on tultu? Aika tuttu tarina jo tämän blogin aiemmista tarinoista: Kettusen Katriina lähti maailmalle, minä seurasin perästä. Tästä alkaa tulla jo huolestuttava tapa. Tällä kertaa Kaide otti ja lähti surffailemaan Balille tuossa helmikuun alussa, ja meikä irtosi Suomen maaperältä kuukautta myöhemmin sopivasti, kun kevään ensimmäinen yliopistoperioidi ja heti perään vielä Metsäylioppilaiden vuosijuhlat oli saatu pulkkaan (kiitos ja anteeksi).

Frankfurt-Hong Kong -välillä (iso kiitos Cathay Pacificille loistavasta palvelusta, suosittelen lämpimästi tätä yhtiötä) tuli ensimmäistä kertaa se tuttu "hei oon matkalla jonnekin pitkästä aikaa, jee tää on mun juttu!" -fiilis, kun tapitin GT kädessä uutuusleffoja. Lähtö tuntui lähinnä huonolta idealta Suomessa, kun koko ajan oli olevinaan kauhea kiire. Ja perinteinen vastarinta idealla mitä taas voitan, kun lähden päämäärättömästi haahuilemaan jonnekin toiselle puolelle palloa. Pieni ekologi minussa pyytää kuitenkin maapallolta anteeksi lentosaastetta, ja toteaa tässä ulapalle tuijottaessa, että oli pakko lähteä. Liian pitkään tulikin oltua maailmalta poissa! Tätä selvästi kaipasinkin, jotain ihan muuta.

Saavuin Denpasarin kentälle keskiviikkona 7. päivä sopivasti iltapäivällä. Tulli tms. jonossa muutama tunti edellisen parin vuorokauden aikana nukkuneena tuntui taas siltä, että saako vaan mennä omaan kotiin viikoksi peiton alle piiloon. Mutta päästyäni taksiin kohti Three Brothers Inniä, jossa Katriina jo odotteli, alkoi olo taas virkistyä. Taksikuskin matkavinkit "Ubud is good for you, it quiet. Kuta for crazy young people" saikin sopivan uhon päälle, et setä tiedäkään ketä kyytsäät vaikka juuri nyt näytän aika vanhalta ja väsyneeltä!

Vastaanottokomitiea onkin kateellisen päivettynyt ja vielä suurempi uho iskee päälle oman nahan saattamiseen edes lähelle moista värisävyä. Reissupölyn kropasta huuhtomisen jälkeen ajellaan Kaiden skootterilla suoraan sopivasti auringon laskiessa lähimmäisen rannalle Jeff'sille kylmälle Bintangille. Note: nämä rantabaarit on vain aurinkovarjo ja jamppa tuolissa kylmälaukun/kaapin kanssa. Bintangin varmaan voi arvata.. Jotain kylmää lasipullossa. Ah, juuri näin tämä homma toimiikin! Vielä päälle Semiyakin puolelle illalliselle Made's Warungiin, ensi kosketus paikallisen pöperöön vähän turistisemmassa ja fiinimmässä ympäristössä, ja iltasadekuuron (joka jatkui kyllä läpi yön) jälkeen voikin ajella hotellille sammumaan kun saunalyhty.

Se siitä jet lagista! 9 tunnin unien jälkeen olo kun uudella ihmisellä, ja balilaisen tummariisipuuroaamiaisen jälkeen maailma on mahdollisuuksia täynnä. Ja kun vielä ollaan kaupunkialueella ja Balin turismin kehdossa, maailma vaatii lisää bikinejä. Skootteri alle ja kohti Kutaa, Surfer Girl -kaupassa sitten vierähtikin varmaan tunti vähintään! Jos nyt ei beach appearence ole kohdillaan, niin ei sitten milloinkaan. Shoppailuinto meikäläisen tyylillä lopahtikin aikalailla siihen, joten kun Kaiden passi soitteli viisumin uusimisreissultaan epämääräistä tapaamispaikkaa kadun X ja Y kulman minimarketissa, oli aika karistaa kauppojen pölyt jaloista.

Keskellä kauppoja oli yksi vähän surullisempi nähtävyys, joka muistuttaa Balin lähihistoriasta: Memorial Wall vuoden 2002 pommi-iskuille, joissa menehtyi yli 200 ihmistä lähinnä Sari's -nimisessä baarissa. Baarin paikalla hyvin uhrien muistoa kunnioittavasti on viereisen surffiliikkeen parkkipaikka, mutta itse seinä on vastapäätä luetellen kaikkien uhrien nimet. Karua luettavaa. Nähtävästi joillekin niin karua, että paikalla voi patsastella olut kädessä ja ottaa iloisia poseerauskuvia peukut pystyssä. Oi me turistit..

Lähibiigeistä iltapäivästä ehdittiin tsekkaamaan vielä Double Six, jossa Kaiden lauta kävi vain makaamassa ensin rannalla ja sadekuuron uhatessa espanjalaisen rantabaarin terassilla (loisto seafoodit, kiitos espanjankielisen palvelun. Tuli ihan Nicaragua again -olo, kun Kaide hoiti tilauksen tutulla murteella). Ja sitten päästiinkin oikein turismin ytimeen: bisselle lähimpään sporttibaariin selvästi paikkaan jo juurtuneiden, kovasti mekastavien aussi-turdejen sekaan (okei, siellä oli free WiFi ja vikat koulutyöt piti palauttaa ennen lopullista harhautumista olemisen sietämättömään keveyteen) -> traditional body massage ja body scrub, kroppa kuntoon aurinkoa varten -> Kutan baarihelvettiin etsimään low seasonin good bargains eli mistä saa eniten ilmaisia juomia. Olihan niitä siellä, ja paikat taas lähinnä aussijuntteja täynnä. Sky Garden Lounge useine kerroksineen ja kattotrasseineen oli kyllä aika näyttävä joka kerroksen eri musiikkineen ja esiintyjineen palvelusta puhumattakaan. For ladies coctails -50 % tarjouksestakaan ei tietysti voitu kävellä ohi, mutta ehkä ei silti jaksettu litkiä riittävästi drinkkiä, jotta meno ei olisi näyttänyt lähinnä... noh, liian turistiurpoilulta ihan liian kovilla desibeleillä (samat biisit ihan helvetin lujalla joka paikassa) tälle reissulle. Mutta pitihän tuokin meno nähdä ja nyt se on nähty, voidaan siirtyä niille rauhallisemmille rannoille sitä Bintangia litkimään. Okei, minähän olisin voinut notkua siellä taas aamun tunneille, mutta kun tuo Kaide ei ole tottunut valvomaan noin myöhään..

Surfer girls in Bali!

Jotta ei perjantai ei ihan rannalla makoiluksi ja ulapalle tuijotteluksi mene, ehdotti Kaide pientä surffitreeniä. Aivan loistava idea, vaikka meinasinkin hannata ensin. Edellinen, ja ensimmäinen kerta ikinä, Nicaraguassa kun päättyi liian ison allon alle jäämiseen ja samassa rysäkässä lauta kopsahti kivasti kuuppaan. Lauta alle tunniksi 50 000 rupialla ja rantavaahtoihin mellestämään kuitenkin. Tällä kertaa surffiguruni Big K:n opit oli edellistä parempia ja rennompia, sillä lopulta siinä vierähti 1,5 tuntia sinkkipastanlisäystauolla, ja nyt olo onkin hyvin uitettu: hiekkaa löytyy paikoista, jonne se ei kuulu, silmät kun särjellä ja ihoa kipristää merivesi/eilinen body scrub -combo + ensimmäiset keposet asiaankuuluvat punottavat auringon aiheuttamat läntit. Mutta pääsin laudan päällä vaahdoissa jopa pystyyn useammin kun kerran! Toivoa siis on, tästä on hyvä jatkaa. Reef break, here I come! No ei nyt ehkä vielä..

Jessus tämä mökä tässä sporttibaarissa. Kiva, että aussit eivät missaa yhtään rugby-matsiaan. Ja me saadaan edelleen ilmasta nettiaikaa ihan vaan parin Bintangin hinnalla. Pahoittelen taas liian pitkällistä ja perusteellista postaustani, yritän jatkossa olla lyhytsanaisempi. Karistetaan huomenna rannikon hiekat varpaista ja lähdetään kohti sisämaata, Ubudiin. Vuokrasin juuri skootterin kolmeksi viikoksi (kotijoukoille tiedoksi, sovittiin ajavamme max viittäkymppiä), joten niillä mällätään pitkin ja poikin seuraavat viikot, kun Kaidella tosiaan on jo omansa. Että seuraava postaus jostain muualta. Saa nähdä saanko liitettyä kuvia, kun nämä urpot Applen rojut ei osaa jutella keskenään.