Maaseutumatkailua Miraflorin tyyliin ja lisää Estelíä

Estelíssä tuli jo ensimmäisenä iltana koettua, miltä tuntuu lämmin suihkuvesi pitkästä aikaa. Säikähdin sen verran outoa ilmiötä, että meinasin vaistomaisesti pompata suihkun alta pois! Ensimmäisen kerran sitten Miamin kun sitä ihmettä tippui päälle. Samoin yöllä piti repiä jopa peittoakin, tähän asti riittäneen lakanan lisäksi. Mutta ei täälläkään vilu silti iske, turha pelko. Ei edes maaseudulla päässyt pitkähihaisia käyttämään, joten hätävarjelun liiotteluna lähtivätten koko reissulle mukaan.
Torstaiaamun sikaritourneen jälkeen olikin aika orientoitua maaseutua varten, sillä seuraava etappi oli Miraflorin alue. Keskiviikkona tosiaan varasin jo yhden yön majoituksen sikäläisen viljelijän tiluksilla UCA Miraflorin toimistosta (Unión de Cooperativas Agropecurias de Miraflor), ja perjantaiksi ratsastusretken oppaan kera. Jo hostellin kahvilassa pikalounasta syödessäni bongasin kalifornialaisen Maggien, joka oli suuntimassa samaan La Pitan kylään. Oletimme menevämme eri taloihin yöksi, mutta myöhemmin kävikin ilmi, että puhuimmekin vain samasta paikasta eri nimillä. Koska espanjantaitoni ei riitä kovin syvälliseen seurusteluun, olikin oikein kiva saada seuraa. Maggie puhui kuitenkin todella hyvää espanjaa. Bussimatka Mirafloriin oli taas kivinen ja pomppuinen, mutta vieressäni istunut ranchero stetsonissaan kertoili ystävällisesti mm. tupakkaviljelyksista ja muista alueen asioista. Siihen asti kunnes todella itsekäs brittiryhmä vaati itselleen istumapaikat yliystävälliseltä vieruskaveriltani ja jopa vanhuksilta, kun juuri he eivät voineet missään nimessä seistä bussissa. Maggien kanssa olimme todella pöyristyneitä moisesta käytöksestä, sillä kyseessä oli kuitenkin joukko nuoria. Mutta myöhemmin saimme selville, että kyseiset nuoret yhtenevissä t-paidoissaan olisivat huumeiden ym. aineiden käyttäjiä, jotka vanhemmat ovat lähettäneet ns. vapaehtoistöihin toiselle puolelle maapalloa. Ehkä selittää heidän outoa käytöstään hieman, ehkä heitä piti käsitellä jotenkin silkkihansikkain.. Mielenkiintoinen idea kuitenkin, kuulemma heiltä otetaan passit jne. dokumentit poissa, jotta eivät pääsee karkaamaankaan ohjelmasta kesken kaiken. Siinäpä vinkkiä kaikille potentiaalisten ongelmanuorten vanhemmille.

Puut kasvaa partaa Miraflorissa

Bussi notkuili hitaasti mutta varmasti yhä vuoristoisemmaksi muuttuvassa maisemassa, kohti La Pitaa ja Zona Intermediaa. Miraflorin vuoristoalue koostuu 3 eri vyöhykkeestä: Zona Baja, Zona Intermedia ja Zona Alta (korkeimmalla). Koska nyt on kuiva kausi ja kesä, on Miraflorissakin kellertävää, vaikkakin huomattavasti vihreämpää verrattuna esim. Managuan ympäristöön. Kaunista silti nytkin, vaikka tämän vierailun jälkeen alkoi kiinnostaa, miltä paikka mahtaa näyttää talvella/sadekaudella. Señor Juan de Dios, isäntämme, sattuikin olemaan samassa bussissa, joten oikealla pysäkillä poisjäänti olikin lopulta ennakkotietoja helpompaa. Perheen äiti, Señora Dora, olikin myös vastassa. Perheessä oli kaikenkaikkiaan 6 lasta, joista käsittääkseni 4 asui vielä kotona. Vanhin Juan Carlos asui lähikylässä ja oli naimissa, ja hän oli opiskelut Englannissa. Eli puhui siis hyvää englantia, ja toimi alueella oppaana. Seuraavaksi vanhin, Henri, oleilikin paraikaa Ruotsissa (mikä selittikin seinällä olevat kuvat kundista, joka oli polvia myöten lumessa)! Loput lapsista, 2 poikaa ja 2 tyttöä asuivatkin kotona. Nuorimmainen, Maikol (kyllä, Michael kirjoitettiin nähtävästi noin), tulikin ystävällisesti esittäytymään meille ja toimi seuraavana päivänä Maggien oppaana. Tosiaan ihan köyhimmästä päästä ei meidän isäntäperheemme tainut olla, kun lapsilla oli mahdollisuus oleilla ulkomailla, vaikka ehkä talosta sitä ei ihan olisi voinut päätellä. Kuitenkin meillä vierailla oli oma huone, ja jopa valoa. Oletettavasti aurinkopaneelilla tuotettua sähköä.

Teimme pienen kävelyretken ennen hämärää näköalapaikalle, jotta pääsisimme tutustumaan jo vähän lähiympäristöön. Pihapiiristä löytyi myös pari riippumattoa, joten siinä se ilta sitten näppärästi vilahtikin. Auringonlaskun lähestyessä kaskaat (tai jotkut muut vastaavat pikkuriiviöt) innostuvat sellaiseen kakofoniseen, lähinnä moottorisahaa muistuttavaan metakkaan, että korvat meinasivat särkyä. Onneksi hämärätyessä vähän hiljensivät bileitään, ei sitä olisi koko yötä jaksanut moisella volyymilla kuunnella.

Chillailua riippumatossa Maggien kanssa, ja huomatkaa kourassani oleva kahvikuppi.

Perheen naiset valmistelivat launtaina Estelíssä olevia UCAn festareita, ja keittelivät maissia perusaineeksi paikallisiin ruokiin. Yritimme auttaa, vaikkakin lähinnä taisimme olla tiellä siinä hommassa. Joten oli parempi keskittyä vaan eteen kannettuun illalliseen, ja samalla seuraamaan taistelua huoneen kiintopisteen, ehkä maksimissaan 12" rätisevän mustavalkoisen telkkarin epätoivoista virittämisestä telenovela-taajuudelle. Tähtikirkas yö melkein täysikuulla varustettuna kaukana kaupungista teki kyllä todella hyvää pitkästä aikaa! Ja sen kunniaksi voikin taas vetäytyä yöpuulle, hyttysverkon alle, jo ennen kymmentä. Ja nukkua loistavasti raikkaassa ilmassa, neljän jälkeen mökänsä aloittavista kukoista huolimatta.

Perjantaiaamun ensimmäinen askare onkin tortilloiden paisto, jossa yrittivät meitä ummikkoja kovasti opastaa. Kyllä niistä lopulta parin harjotteluyrityksen jälkeen suht oikean pyöreitä saatiin, ja maistuvat tietysti itsetehtyinä entistä paremmilta aamupalabanaanin, kanamunien ja gallo pinton kera. Taasen niin tuhti aamupala, että teki melkein mieli takasin nukkumaan.. Kuitenkin kasin aikaan paikalle ilmaantuu nuori oppaani (nimeäentietenkäänmuista) kahden hevosen kera. Oppanani on 21-vuotias, hieman ujohko kundi, joka kertoi mm. haluavansa eläinlääkäriksi. Mutta opiskelu on liian kallista, 40$/kuussa. Ja taas tietysti 7-lapsisen perheen poika.. Ja luonnollisesti lempiharrastus on béisbol. Tämän verran taas sain kiinni kaiken espanjankielisen keskustelun lomasta.

Tortillojen valmistusta aamutuimaan

Minä ja reppana heppani

Se hevonen sitten.. Noh, olisin itse kävellyt lujempaa ja jossain kohtaa mielessä kävi jo, että hyppään alas selästä ja alan kantaa heppaa. Joten sitä ihan kylän karskeinta otusta ei turismolle luotettu. Eipä toisaalta lähtenyt käsistäkään vastaavasti. Satulakin oli kyllä sen verran epämukava, että kävelyä lujempi vauhti olisi pidemmän päälle ollut 5 tunnin lenkillä aika tuskaa. Aloin ymmärtää oppaani satulassa vinossa roikkumista matkan edetessä, sillä ei perusenglantilaisella istunnalla kovin montaa sekuntia pystynyt olemaankaan. Mutta halusin ratsastamaan, ja sitä sain. Mikäs siinä oli maisemia ihaillessa kaikesta huolimatta, ja opas kuitenkin yritti parhaansa myös viihdyttää turismoa. Ja kertoili luonnosta ja vastaili meikäläisen epämääräisiin kyselyihinkin loistavasti. Orquideario ja pikku vesiputous tuli kanssa nähtyä matkalla. Kuten myös opaspoika uimassa kyseisessä vesiputouksessa.. All and all, ihan jees ridaretki, vaikkakin ehkä vähän erilainen mitä olin visioinut mielessäni. Tulipa reissun ratsastusosuus kuitenkin suoritettua.

Se ainoa orkidean näköinen orkidea, joka tähän vuodenaikaan löytyi metsistä.

Miraflorin maisemia, ja oppaani. Ymmärrettävä ratsastustyylikin, ottaen huomioon suhteellisen epämukavan satulan.

Ratsastus päättyy suunnitellusti lounasaikaan, ja kaikesta aamun ahmimisesta huolimatta ruoka taas maistui. Bussin lähtöön kun oli vielä kotva aikaa, mikäs olikaan parmepi idea kun pienet päikkärit riippumatossa kirjan kanssa. Kaikenkaikkiaan siis hyvin rentouttava maaseuturetki, hienon luonnon helmassa. Saattoi myös olla, että retki poiki toisen päiväretken sunnuntaille. Maggien kanssa suunniteltiin, että jos hän palaa luonnosta sivistykseen lauantaina, niin voisimme tehdä sunnuntaina kimpassa päiväretken Somoton kanjoniin. Saas nähdä siis törmäävätkö tiemme vielä. Silti oli minun aikani palata perjantaina Estelín taas samalla bussilla, jossa oli ihana George Clooneyn silmät omaava rahastajapoika. Oih! Bussimatkan hämmentävää ilmapiiriä lisäsi kaiutimista kajahtanut Aikuisen naisen espanjankielinen versio. Mitä seuraavaksi?

Aito ranchero Miraflorin maisemissa

Onneksi onnistui jotenkin sönkkäämään lähtiessä itselleni varauksen hostelliin, sillä muuten olisin jäänyt ilman sänkyä. Mutta ilman kaipaamaani suihkua jäin, sillä jostain syystä vedet oli poikki koko illan. Vaihtoehtojen ollessa aika vähissä piti lähteä kylille ihan omana, kuraisena itsenään. Pääduin testaamaan lähinurkan kahvilan, jossa oli odottamassa taas seuraava yllätys tuttujen muodossa. Lagunalla kielikoulun ekana viikkona mukavana eläkeläisseurana ollut jenkkipariskunta Becky ja Mac istuivatkin nurkkapöydässä, ja tämä yllätys olikin todellinen molemmille osapuolille. Oli tosi kiva nähdä ja käydä läpi kaikki, mitä kukin oli tässä välissä ehtinyt nähdä ja kokea. Keskustelua jatkettiinkin heidän hotellinsa kattoterassilla, verraten myös sikaritourneekokemuksia ja rommin ohessa poltellen heidän tourneeltaa saamaansa, todella vahvaa sikaria. He olivat ihmeellisten sattumien jälkeen pääseet tutustumaan todella tyylikkääseen sikaritehtaaseen (http://www.drewestate.com/), joka vaikutti todella eritavalla hoidetulta täkäläisiin normioloihin verrattuna. Koko tehdas oli tyylikkäästi stailattu kuvista päätellen, työntekijöillä terveydenhoito jopa osalle perheettä.. Kyseisiä sikareita ei tietysti taaskaan myyty täällä, mutta olivat saanet lahjana joitakin kappaleita, ja niitä pimeydessä sitten maisteltiinkin. Tiesivät kertoa syynkin, miksi suurinta osaa sikareista ei tästä maasta löydy. Nähtävästi osa tehtaista toimii vapaakauppaperiaatteella, vero tms. helpotusten tukemana, joten siksi tuotteet menevätkin visusti vientiin.

Elämän eliksiirit?

Olin siis päättänyt jo jäädä Estelíin vielä ainakin sunnuntaihin asti, joten lauantaina olikin aikaa ihmetellä kaupunkia ihan kunnolla. Kunnon suihkun jälkeen. Aamukahvilla en jaksanut enää edes esittää yllättynyttä, kun löysin itseni taas toisen pariskunnan (kanadalaisia) pöydästä, joiden kanssa vietin toisena laguunaviikkona aikaa espanjaa opiskellessa. Lisää kertomuksia mitä ihmiset ovat tehneet ja nähneet, ja tietysti hyviä suosituksia. Vaikkakin harmittavasti aika alkaa käydä vähiin.

Ihmiset ovat todella ystävällisiä täällä: neuvoja löytyy aina ja kyselyihin vastataan hymyillen. Ihmettelin satulakaupassa pitkään käsityötaitoja kummastellen, ja omistaja palkitsi käyntikortillaan. Siitä kaupasta oli kyllä helppo poistua ostamatta mitään, mikä ei sitten bootsikaupassa ihan onnistunutkaan.

Käsintehtyjä satuloita, hinnat lähti 100 taalasta ylöspäin. Kiinnostuneille löytyy omistajan käyntikortti nettisivuineen ja spostiosotteineen. Löytyi myös kivalla karvapäällysteellä varustettuja, joten omansa saisi varmaan pimpattua vaikka pinkillä turkiksella.

Estelín erikoisuutena tuntuu olevan myös melkein jokaisessa vähänkin tyhjässä seinänpätkässä olevat seinamaalaukset. Seinätaitelijoille on täällä annettu ihan vapaat kädet, ja lopputulokset onkin hyvin miellyttäviä. Ja kukaan ei onneksi ole sotkenut maalauksiaan turhilla tägeillä, joten niistä voi nauttia huoletta. Ihmisistä vielä sen verran, että jostain syystä tuntemattomat ihmiset ovat kadulla tervehtineet viimepäivinä monessa kohtaa sanomalla "Adios!". Hämmentävää, mistähän tuo johtuu? Yleensä kun tervehditään, eikä suoraan vaan hyvästellä. Olisiko paikallisasiantuntija K:lla tähän jotain selitystä?

Miraflorin yhdistyksellä, UCA:lla, oli lauantaina päivän kestävät fiestat, joten pakkohan sinne oli suunnistaa, kun kerran perhekin juhlia viikolla valmisteli. Sieltä sainkin ostettua taasen todella loistavan nacatamalen, siitä alkaa kehittyä melkein suosikkiruokani kaiken papuriisifiilistelyn lisäksi. Iltapäivällä palasin siestan skypetyssessioiden jälkeen juhliin uudemman kerran katselemaan kivan kotikutoisia tanssi- ja musiikkiesityksiä. Ja tietysti maistamaan UCA:n viljelijöiden luomukahvia uudemman kerran. Hyvää, ei voi kieltää! Ennen illan pimenemistä, pienen bussiseikkailun jälkeen, päädyin vielä kaupungin eteläpuolella olevaan puistomaiseen ja kovasti kehuttuun La Casita -kahvilaan maistelemaan myöskin kehuttua täysijyväleipäänsä. Leipää ei ole kovin paljoa tällä reissulla syötyä, joten brie-juuston kanssa kunnon leipä on ihanaa pitkästä aikaa! Vaikka paikan hämmentävää palvelua ei voi kyllä taaskaan liittää kehujen listalle.. Matkalla oli tarkoitus piipahtaa täkäläisessä vallankumousmuseossa vertailukohtana Leónissa näkemälleni, mutta paikan olivatkin vallanneet nähtävästi sankareiden ja marttyyrien äidit kuukausittaisen tavan mukaan. Tai näin taas halusin ymmärtää saamastani ystävällisestä selityksestä.

Hostellille palattuani törmäsinkin samantien juuri kaupunkiin palaneeseen Maggieen, ja samantien aloitimme kahvikupin ääressä huomisen Somoto-retken suunnittelun. Jee, toivottavasti se onnistuu, sillä paikkaa on sen verran eri suunnista kehuttu. Mutta saa nähdä mitä ilta tuota taas tullessan, siitä myöhemmin lisää.

Sikarin valmistusta, osa 2

Kuvareportaasi sikaritehtaalta nimeltä Nicarao Cigar S, S. A. jatkuu. Ensimmäisessä kuvassa palataan kuitenkin ihan alkulähteille, eli tässä on itse tuotetta pellossa bongattuna bussimatkalla maaseudulle.

Setä vasemmalla oli se sisusten tekijä, ja täti sinisissä luomiväreissään laittaa prässin jälkeen ulkokuoren paikalleen. Taustalla ei näy, mutta käärijöitä oli samassa tilassa useita kymmeniä.

Erilaisia tötteröitä

Murto-osa tämän tehtaan lopputuotoksista. Kyseinen tehdas siis tekee sikareita monille eri merkeille, ja tuotteista 60% menee Jenkkilään ja aika pitkälle loput Eurooppaan. Exclusiivimerkkejä ei saanut valtettavasti tehtaanmyymälästä ostaa, mutta pitihän sitä "jokunen" rinkan painoksi mukaan raapia. Niitä Nicaraguan laadukkaimpia sikarareita, Padron Family Reservaa, ei tehty tässä tehtaassa, ja sinne ei ihan tavanturismoja päästetäkään tourneelle. Sääli. Tosiaan nuo kääryleet ovat maailman top10 listoilla monesti peitoten monet kuubalaiset. Muutenkin Nicaragua tuntuu olevan se tällasen tavantallaajan tiedostamaton sikarinvalmistuksen kultamaa, en olisi ennakkoon tienyt, että täältä tulee jopa Kuubaa laadukkaampaa kamaa. Jollain mittapuulla.

Pakolliset maistiaiset

Sikarin valmistusta, osa 1

Sikaritournee on nyt vedetty, ja taas kerran voin kertoa kaiken sikarinvalmistuksesta. Espanjaksi. Monenmoista käärylettä kyseistä tehtaasta lähti maailmalle, ja joitain osui meikälisen rinkkaankin. Kun kerran "halvalla" suoraan tehtaanmyymälästä sai.

Tästä se lähtee, fermentoitumassa olevia sikarinlehtiä. Nämä ovat nicaragualaista laatukamaa.

Näistä meksikolaisista lehdistä tulee se uloin kerros

Pojat erottelee jo fermentoituneita lehtiä, sikarin sisukaluiksi.

Tässä esitellään, miten elastista pintalehdistä tulee kostutuksen jälkeen.

Kuvareportaasi sikarin valmistuksesta jatkuu seuraavassa numerossa, sillä kohta lähtee bussi kohti Mirafloria ja Juan de Diosin taloa. Aika ADHD-olo päällä, kun ensimmäisen kerran yli kahteen vuoteen olen juonut 2 kuppia kahvia. Ajattelin kuitenkin maistaa, kun kerran sitä niin täällä kehutaan. Ja olikin kyllä loistava idea, sillä kahvi on uskomattoman hyvää! Jos aina olisi tällaista, niin voisin melkein luopua teeharrastuksesta kokonaan. Mutta ei tämän jälkeen uskalla Kultakatriinoihin koskea pitkällä tikullakaan. Ja hyvä niin.

Sandinistien sydänmaat

Tiistai-iltapäivä surffikeikan jälkeen menikin aikalailla hostellilla loikoillen. Tortuga Booludaan voisi oikeasti juurtua pidemmäksikin aikaan, sen verran kiva rauhallisella sisäpihalla on hengailla. Varsinkin kun sisäpihalla pääsee sitä ihan pahinta keskipäivän kuumuutta karkuun. Leónin lämpötilat kun on tosiaan päälle 35 astetta, ja parhaimpina päivinä lämpötilan "realfeel" jonkun mittarin mukaan lähenee 50 astetta. Että ihmekös jos vähän hikoiluttaa ja housut kostuu pelkästä istumisesta. Edellisen illan saksalaistytsy ei osoittaudu yön yli nukuttua yhtään paremmaksi seuraksi, joten keskityimme lähinnä välttelemään häntä. Tällä kertaa pääsimme ottamaan mm. kantaa hänen pohdintaansa, josko täällä kannattaisi ottaa alahuulilävistys. Jep, näillä helteillähän se on erittäin fiksua. Että go for it, girl.

Illallispaikaksi bongattiin paikallinen kasvisravintola Lonely Planetista. Paikka kun löytyi vielä ihan nurkalta, niin piti tietysti käydä tsekkaamassa millasella konseptilla kasvisravintola toimii näillä lakeuksilla. Kuitenkin kun keskimääräinen ruokavalio on täällä aika raskasta, hyvin paistettua ruokaa. Kokemus olikin aika mielenkiintoinen: henkilökuntaa luonnollisesti meitä kahta asiakasta enemmän. Ja viedään tietysti vielä henkilökunnan pöytä siitä ikkunalta. Ruoka oli mielenkiintoista, mutta he yrittivät varmaan parhaansa. Tofua ja kasviksia ainakin olivat saaneet kasaan, maut kuitenkin ehkä jääneet vähän puolitiehen. Tähän kohtaan on Rosan riemuksi siteerattava Lonely Planetiä kyseisestä paikasta: "..vegetarian dishes from around the world in relaxed and arty surrounds". Niin.. jos rentoutumiseen käyttää panhuilulla pilattuja covereita, niin ehkä sitten kuvaus täsmää. Illallisen päämielenkiinto olikin minkä kivan kasarihitin panhuiluversio löytyy samalta kokoelmalta aina Robbie Williamsin, Policen, viimeisimpien diskohittien ja Disney-tunnareiden jälkeen. Lisää camp-henkisiä kokemuksia sunnuntaisen kylpyläreissun jälkeen. Loppuhuipennuksena odottelin omasta mielestäni jälkiruuaksi tilaamani kaakaota, mutta laskun kanssa pöytää pätkästään puolisula pötkö täkäläistä, vähän oudonmakuista suklaata. Kämmi oli kyllä tilaajan, mutta jotenkin kruunasi koko setin.

Keskiviikko valkeni aika ajoissa, jostain syystä vähän huonosti nukutun yön jälkeen. Aloin aamutuimaan miettiä sitä, mitä kaikille kaukana oleville tärkeille ihmisille mahtaa kuulua. Ja samalla ristiriitaisesti mietin, miten en halua tämän reissuelämän päättyvän lainkaan.. (Luonnollisesti aivan ehdotomasti suurimpana syynä täällä olevat loistavat KAKSI matkakumppania, paraikaa Hondurasissa hengaileva Katriina ja Leónin riippumattoon jumittunut Rosa. Toimittajan huomio: edelleenkään tässä blogissa ei mitenkään tietoisesti dissata aikaisempien reissujen matkakumppaneita, eikä myöskään pistetä neitejä K tai R arvojärjestykseen.) Toisena syynä se, että tiedän tippuvani taas samaan ahdistavaan suorittamiseen, pätemiseen, itsekkyyteen jne. mikä kuuluu taas suomalaiseen, tai myös peruslänsimaalaiseenkin, elämäntyyliin verrattuna näihin maihin. Turha kun on kuvitella, että tämänhetkistä rentoutta voisi rinkassaan kilokaupalla tuoda mukanaan vaikka miten haluaisi, toivoisi ja yrittäisi. On sitä ennenkin yritetty, mutta sen verran ympäristösidonnainen sitä itsekin tuntuu valitettavasti olevan. Tästä käytiinkin pitkä keskustelu Katriinan kanssa joku kaunis, Managuassa vietetyn baari-illan jälkeinen päivä. Kaipa kuitenkin kaikessa on puolensa, suomalaisessakin meiningissä. Jos vaan osaisi ottaa kaikesta ne parhaat ja rakentaa niistä oman hyvinvointisettinsä. Jotenkin vaan oman hyvän olonsa näkee ihan ruokailutottumuksissakin: Suomessa en ole tietoisesti syönyt paprikaa missään muodossa vuosiin saatua ihan kammottavia vatsaoireita siitä punaisesta paholaisesta. Mutta täällä huomasin juuri syöneeni viimeisen viikon aikana enemmän raakaa paprikaa kun varmaan viimeiseen 10 vuoteen, ja eipä ole paljon menoa haitannut.

Mutta filosofointi sikseen, ja matkaraporttia kehiin. Tortuga Booludan plussiin kuuluu myös ilmainen lettuaamiainen ja kahvit. En kyllä vieläkään ole aloittanut kahvinjuontia uudestaan, vaikka täällä kahvin kultamailla liikunkin paraikaa, mutta saa nähdä pitääkö kohtaa maistella. Letut silti kelpasivat! Rosa jäi vielä yhdeksi yöksi Booludan viboja aistimaan, ja aloin itsekin jo hetken miettiä suunnitelmien muuttoa, kun Rosa vaihtoi meidän alakerran huoneen toisen kerroksen huoneeseen, jolla on privaparveke riippumatolla. Silkkaa luksusta! Kateudesta vihreänä pitäydyn silti suunnitelmassani liikahtaa Estelíin parhaimmassa puolenpäivän helteessä. Sitä ennen kuitenkin vielä viimeiset hedelmämehut ja smoothiet jo melkein kantapaikaksi muodostuneessa kahvilassa.

Estelín bussimatka onkin aika mielenkiintoinen, kun paikallinen Kimi Räikkönen on päästetty kanabussin rattiin. En tiedä mikä hirvitti enemmän: se, että bussi kenties kaatuu kurvissa vai se, että törmätään hasardiohituksissa vastaantulijoihin. Toisaalta kun töttää aktiivisesti koko ohituksen, niin kai joko ohitettava tai vastaantuleva älyää väistää? Muutenkin vähän kursiomeininki bussissa, kun patcacha raikaa täysiä ja muu popula vaikuttaa lähinnä parikymppisiltä opiskelijoilta. Ilmastointi kun hoituu kaikilla mahdollisilla avonaisilla räppänillä (etuovi mukaanlukien), niin musiikki ja muu melu vaimenee tyylikkäästi kuitenkin korvien jatkuvalla lukituksella. Tämän bussin erikoisuutena oli oikein paikkaliput, vaikkakin saamani paikka oli varmaan se kapeimmalla penkkivälillä varustettu. Jos meikäläisen kokoinen pygmi ei saa edes polvia suoraksi istuessa, niin kyseessä on todella ahdas rakonen. Noh, nämä keltaiset koulubussithan on Jenkeissä rakennettu koululaisille, joten mitä muuta voi toisaalta odottaakaan. Näissä isommissa busseissa on aina loistopalvelu, sillä eväistä ei heti tule pulaa. Pysäkeiltä pomppii kyytiin kaikenmaailman myyjiä, riippumatta siitä miten täynnä bussi on. Tietysti juomat on usein muovipusseissa, jotta pulloja ei tarviste raahata. Pussikokis onkin aina niin mieluisa kokemus. Ja useinmiten ennemmin tai myöhemmin rinnuksilla.

Estelíä lähestyessä maasto muuttuu kumpuilevammaksi; toista kun aiemmat tasaiset maastot, joista kohoaa tulivuori sieltä täältä. Ilmastollisesti Estelí on myös Leónin jälkeen miellyttävämpi, raikkaampi ja vähemmän hiostava. Sisämaassa kun ollaan. Muutenkin vajaan puolenpäivän kokemuksella ihan erityylinen kaupunki: jotenkin avaramman ja tilavamman oloinen. Ensimmäinen rancherokin, täkäläinen cowboy, ravaa hepallaan vastaan ensimmäisessä kadunkulmassa täysissä varustuksissa lassoineen ja stetsoneineen.

Majapaikaksi valkkautui taas tähän privamatkailuun palatessa ihan perusdormi (http://www.cafeluzyluna.com/, kaameat kotisivut kylläkin). Ei taaskaan hinnalla pilattu, 7,50 taalaa yö. Ei kyllä toisaalta Leónissakaan tuhlaamaan päässyt, kun kahden hengen huone kustansi jopa 13 dollaria per nenä. Kun taas on omillaan, on aika suorittaa matkailua ihan kunnolla. Ensimmäinen etappi ennen majottumista olikin selvittää milloin pääsee sikaritourille ja jonnekin pöpelikköretkelle. Hetken selvitysten jälkeen seuraavien päivien ohjelma onkin seuraava: huomenna aamusta sikaritour, jonka jälkeen bussi alle ja Área Protegia Mirafloriin (kai jonkinlainen luonnonsuojelualue?) perhemajoitukseen tutustumaan luontoon ja kahvinviljeliöihin.

Sikaritournee kuuluu aika must-ohjelmaan Estelíssä, sillä täällä valmistetaan joidenkin mittareiden mukaan maailman parhaita sikareita. Ekoturismi on kanssa aika kova juttu, ja lähistön kyläyhteisöt ottavat turisteja vastaan kuuleman mukaan mielellään. Homma on suht organisoitua, koska kaupungista löytyi kyläyhteisöjen yhteinen toimisto, jossa hoidetaan maksut ja varaukset. Itse pitää vaan hommata itsensä sinne pöpelikköön, joten saa nähdä osunko oikeaan taloon. Varsinkin kun tietysti kaikki varaustoimenpiteet piti hoitaa espanjaksi. Luvassa siis myös kielikylpyä, koska en usko señor Juan de Diosin perheineen puhuvan pahemmin englantia. Hintaan kuuluu kaikki ruokailutkin perheen kera, joten kai sitä jotain joutuu keskustelemaan ruokapöydässäkin. Käsittääkseni (toivottavasti) sain myös hoidettua perjantaille useamman tunnin hepparetken sikäläisen oppaan kera alueen, joten toivomani matkan ratsastusosuus on kohta myös suoritettu. Kyseessä on pilvimetsäalue (cloud forest, onko sille parempaa käännöstä suomeksi?), ja alueen korkeus erot vaihtelevat 1000 metrin molemmin puolin. Eli ilmanala/luonto sen mukaisesti myös, joten niitä pääsen hepan selästä ihmettelemään. Innolla odottaen miten kosteaa tai viileääkin siellä näin kesäaikaan on. Kyseiset alueet olivat myös, Estelín kaupunki mukaanlukien, hyvin paljon osallisena maan historiassa sandinistavallankumouksen aikaan 70-luvun lopulla. Samoin vähän myöhemmin ne kuuluisat kontrasissit mellestivät myös näillä nurkilla, joten saa nähdä mihin siellä metsissä törmää.

Illalliseksi on pitää nauttia perinteistä Nica-ruokaa, jotta eilisten kasvisviritelmien jälkeen palaa taas ruotuun. Vuorossa nacatamal, johon Katriina tutustutti jo ensimmäisenä Nicaragua-iltana. Ruuista toivottavasti saan tehtyä jonkinmoisen kuvakoosteen myöhemmin, joten niistä lisää joskus.. Bloggauskahvilaani ilmaantui joku täkälinen kitaransa kanssa, joten parempi keskittyä musan kuunteluun. Ja eiliselle kaakaoyritelmälle kostona tilatun vaahtokarkkikaakaon ryystämiseen. Tällä kertaa tappopitkän tekstin lisuukkeena ei valitettavasti ole kuvia, mutta toivottavasti seuraavien päivien reissuista kuvat pääsevät kertomaan enemmän kun miljardit sanat.

Volcano surfing @ Cerro Negro

Maanantai-iltana suureksi yllätykseksemme ensin ihan harmittomalta vaikuttanut saksalaisneito kutsuu meidät seurueensa kanssa syömään, ja tietenkään tarjouksesta ei voi kieltäytyä. Mutta päivällispöydässä koko poppoo osoittautuu aika oudoksi: kyseinen saksalaisneito ei haluakaan syödä päivällistä ja alkaa samalla kritisoida ilman maistamista kaikkien muiden lautasilta löytyviä pöperöitä. Muu pöytäseurue (3 jenkkikundia) osottautuu taas vähän turhankin rennoiksi ja hitaiksi keskustelijoiksi, johtuen ehkä liian monesta savukkeesta. Ilta jääkin onneksi lyhyeen näiden outouksien kanssa ja ei ollut yhtään huono omatunto vetäytyessä omiin oloihin pupeltamaan päivän mercado-hedelmäostoksia suht nopsaan.

Aamulla klo 8 tikkana Quetzaltrekkersin ovella valmiina taas uudelle tulivuoriretkelle, tällä kertaa jonkun määritelmän mukaan näiden seutujen nuorimmalle tulivuorelle, Cerro Negrolle. Surffausvälineenä olevat vaneriläpyskät auton lavalle turisten kanssa, ja orastavassa aamuhelteessä kohti vuorta. Mukana on 2 jenkkiopasta (kyseinen tour organizer toimii vapaaehtoisvoimin ja maksuilla tuetaan mm. paikallisia katulapsia) ja pari teinireissaajaa Jenkeistä ja Briteistä: team Mummot edustaa tässä seurueessa sitä kyynistä Pohjois-Eurooppaa, jossa kaikki ei välttämättä ole "AWSOME!!" riippumatta ajasta, paikasta ja aiheesta. Oppaiden vapaehtoisuus näkyy myös siinä, että toinen kundeista muistaa kertoa säännöllisin väliajoin, miten kova krapula hänellä on (vaikka se ei mitenkään näy päällepäin). Ja toinen kertoo avoimesti sen, että ei mitenkään erityisesti pidä Nicaraguasta. Palkatuilta oppailta moisia sammakoita ei voisi odottaa suusta hyppäävän.

Cerro Negro on joku päälle 600 metriä korkea, joten ei mikään ihan jättinyppylä. Mutta kyllä sinne ihan riittävästi sai kiivetä, ottaen huomioon kivikkoisen/hiekkaisen rinteen ja helteen. Ja lisähaasteena järkyttävä sivutuuli, joka toi lisähaasteen vaneriläpyskää erityisesti kraaterin reunalla kantaen.

Suojavarusteet päälle ja lätyskä alle: oranssit (väriä on tunnustettava tilanteessa kun tilanteessa, luonnollisesti!) haalarit ja suojalasit kuuluivat varustukseen, ja aika nopeasti näitä alkoikin arvostaa. Mustaa hiekkaa, kiveä ja tuhkaa laskiessa lenteli päälle aikalailla, vaikkakin jostain syystä minä sain sitä muita tripasti enemmän laskutyylilläni. Olipas aika haipakkaa. Jopa sen verta kivaa, että päätin lähteä toiselle rundille hiomaan laskutaitojani, kun jenkkitytsykin innostui uusinnasta. Toisella kerralla sujuikin jo paljon vauhdikkaammin, vaikkakin vielä näyttävämmällä itsensätuhraamisella. En ymmärrä miten muiden naamat oli ihan normaaleja, ja minä onnistuin taas.. Katso kuva alhaalla. Oli silti uusintakiipeämisen arvoinen, vaikka keskipäivää lähestyttäessä kiipeäminen muuttui entistä rankemmaksi.

Vaikka tähän olisi taas niin houkuttelevaa jäädä, varsinkin kun on kerrankin loistavaa matkaseuraa.. niin pakko kai sitä on lähteä vielä suorittamaan pari paikkaa ennen Grande Finalea Maissisaarilla. Tavoitteena siirtyä huomenna vielä pohjoisempaan, Estelíin, sikari- ja kahvimaille. Ja samalla testaamaan, miltä tuntuu alle 20 asteen lämpötilat kaiken tämän helteilyn jälkeen. Uskokaa tai älkää, mutta rinkasta löytyy oikeasti jopa kerrasto, saa nähdä tuleeko sille käyttöä. Voi nimittäin noinkin kova lämpötilanlasku tuntua yllättävän rankalta, sitä odotellessa..

Team Orange ready to hit the slope

Häh, miks te nauratte mulle?

Regreso a León

Viikot alkaa huveta käsiin, mutta ei silti vielä onneksi tarvitse pakata rinkkaa lopullisesti. Kuitenkin on taas aika jättää Managua hetkeksi, ja erityisesti antaa Katriinallekin taas hetkeksi omaa rauhaa. Lomalaiset kun ei aina meinaa muistaa, että jotkut käyvät täällä ihan töissäkin. Suunnitelmani oli tutustua ennen Karibian loppuhuipennusta vielä maan pohjoisempiin osiin, mutta koska hetkeksi olisi matkaseuraa Rosan muodossa tarjolla, innostuin palaamaan uudemman kerran Leóniin hyvän idean lennähtäessä pöytään. Eikun minibussi taas alle ja matkaan.

Tulipas kotoisa olo, kun jo tutuksi tulleen Tortuga Booluda-hostellin respassa kutsutaan ihan nimeltä ennen kun kunnolla sisällekään ehtii. Ja ei tietystikään kestä kauaa, kun ensimmäinen San Juan del Surissa nähty tuttu naama kävelee kadulla vastaan. Mutta piru täällä Leónissa on kyllä taas kuuma, jopa Managuaan verrattuna. Siitä huolimatta kävimme Rosan kanssa heti reippaina diilaamassa huomiselle retken Cerro Negron tulivuorelle, Volcano surfing -retkelle! Kyseinen reissu jäi pari viikkoa sitten tekemättä, ja vähän jäi kaivamaan hampaankoloon. Joten nyt kun vielä toinen yhtä hullu yrittäjä löytyi seuraksi, niin totta hemmetissä mennään. Reissun idea on tosiaan tulla jollain laudanpätkällä mustaa rinnettä alas, ja rinne on juuri kuulemani mukaan aika jyrkkä. Mutta kun kerran surffauksen makuun on päästy, niin pitäähän sitä kaikki mahdolliset alustat testata. Saas nähdä mitä tuleman pitää, millä keinoin sitä mustaa rinnettä tullaankaan alas. Kuvamateriaalia tulee taatusti tälle foorumille, jos ilman pahempia luunmurtumia reissusta selvitään.(http://www.quetzaltrekkers.com/nicvolsurf.html)

Fiesta en la casa de Katriina

Lauantaina paluu Managuaan sujui onneksi suht sutjakasti: collectivo taksilla San Juan del Surista Rivasiin, puolen tunnin matka maksoikin huimat 35 cordobaa. Expressobussi lähtikin samantien Managuaan, joten olinkin jo odotettua nopeammin takaisin Los Roblesissa.  Katriina ei tainut ehtiä edes aamun tsättäilyjen jälkeen koneeltaan pois ennen kun jo roikuin taas ihan livenä ovenpielessä. Tällä kertaa bussimatka olikin yllättävän täysi, joten haaveilemani päiväunet edellisen illan riekkumisten jäljiltä jäi vähän haaveeksi keskikäytävällä seistessä. Ehkä oli parempi seistä kun tuijottaa kuskin ajolinjoja, sillä isommalla ja mukamas paremmalla bussilla pääsikin selvästi lujempaa ja siten myös ohitukset oli aika hasardeja.

Copavin suomalaisvahvistukseen on poissaollessani liittynyt myös Rosa, jonka aikoo hengailla täällä aina toukokuun puolella asti. Tytöt suunnittelevat tekevänsä free-pohjalta juttuja suomalaisiin lehtiin Katriinan töiden loputtua, valokuvaaja/toimittaja -iskuryhmänä. Lupasin pitää suuni supussa mahdollisista kuulemistani juttuiedoista sillä ehdolla, että saan tietoa kaikista hengentuotoksista julkaisuajankohtineen. Innolla odotan, mitä tytöt saavatkaan aikaan tämän työrauhanhäiritsijän lähdettyä takaisin omaan ruotuunsa.

Katriinan harjoittelijapesti Suomen suurlähetystöstä päättyy siis tämän kuun loppuun, joten lauantai-illan ohjelmassa oli asianmukaiset läksijäiskinkerit taiteilijaosuuskunnan tiloissa. Osallistujajoukkona Katriinan omia sanoja lainaten: "Olen kutsunut taiteilijaosuuskunnan jäsenet, suomalaispossen, hyvän päivän tutut ja kummin serkun kaimat". Lisäksi rommia, tequilaa, sata käsinpuristettua limonia, säkillinen jäitä, Leonardon kokkaamia pitaleipiä.. Mitä vielä? Eiköhän noilla hyvät bileet saa aikaan.

Zayda, Soraya, Charlotte, Katriina ja reissu-urpo. Huomatkaa reissu-urpon näyttävä rusketusraita kädessä rannekellosta. Oikeasti olen saanut jopa aurinkoa, kuva ei ole lavastettu! Kuvassa olevat täkäläiset ovat taiteilijaosuuskunnan jäseniä. Heistä Charlotte on elänyt hyvin mielenkiintoisen elämän olleen aktiivinen vallankumoustaistelija joskus nuoruudessaan, kuulemma ollut vuoden vankilassakin 70-luvun lopun tapahtumien johdosta. Täkäläiset sotaveteraanit poikkeavat siis ainakin yhdellä sukupolvella suomalaisista sotaveteraaneista.

Juhlakalu, juhlapuhe ja juhlayleisö

Sergei, Katriina ja allekirjoittanut bileiden jatkopaikassa Caramanchelissa. Loistava paikka lähinnä ulkoilmassa, aivan sieltä toisesta ääripäästä viime viikon megaposh-Mood'siin verrattuna. Me gusta mucho! Nähtävästi ei noudata ihan suomalaisia aukioloaikoja, kun tanssilattia kävi suht kuumana vielä neljän jälkeenkin. Ulkoilmassa bailaamisesta huolimatta hiki virtasi, kun musiikki vaihteli sujuvasti akselilla YMCA ja kuumimmat salsarytmit. Juhlat Copavin talossa tuntuivat vieneet mehut niiltäkin, jotka eivät tanssimaan asti jaksaneet. Ainakin yksi taiteilija tavattiin jo Caramancheliin lähtiessä etupihalta nukkumasta.

Sunnuntain hitailupäivän teemana oli kunnon pannupitsaa, kylpemistä, saunomista ja hierontaa. Voiko bileiden jälkeiseltä päivältä enempää yksinkertaisesti toivoa? Lause kuullostaisi luonnollisemmalta melkein Suomessa, koska sisältää sanan sauna.. Mutta Managaustakin löytyi oikein kylpyläksi itseään mainostava paikka saunalla. Kylpylä kyllä on meikäläisillä viimeinen määritelmä paikasta, lähinnä muistutti orastavasta homeongelmasta kärsivää taloyhtiön kellaria. Mutta yritys oli kova: allas, nurkassa kuntosalivälineitä ja edessä 6 tv-ruutua, baari, altaan reunalla pöytiä pöytäliinoineen, hoitoja.. 2 saunaa, joista toisen tyylisuunta jäi remontin vuoksi epäselväksi. Mutta toinen oli juhlallisesti tituleerattu Finland Saunaksi. Yllätykseksi siellä oli jopa kiuas ja vettä heitettäväksi, ja kivet jopa kuumia. Tuoksumaailmaltaan ei ihan suomalaista vastannut, mutta tämä kolmikko ei ollut niin tarkka. Hyvin camp-henkinen kylpylämatka! Ja hyvä, että olimme suurimman osan ajasta paikan ainoa asiakkaat (hlökuntaa luonnollisesti meitä enemmän). Ei sitä hihittelyä olisi muut 15 taalan sisäänpääsyn maksaneet kuunneelleet. Paikan tunnin oil massagessa ei kyllä ollut valittamista, varsinkin viileä hierontahuone sai kiitokset. Vaikka ensialkuun yhtäkkinen alle 20 asteen lämpötila toi vilunväristyksiä iholle tähän jatkuvaan 30 kieppumiseen tottuneelle.

Saunareissu naurattaa jo ennakkoon. Rosan jalat eivät mahtuneet kuvaan tukevasta turvotuksesta johtuen. Päälle 3-kymppisten pitäisi nähtävästi pysytellä viileämmissä maissa, kun mummo-oireet alkavat jo vaivata.

SJDS

San Juan del Sur=Baareilua, rannalla makoilua ja surffausta. Juuri kaikkea sitä mitä tässä kylässä tulee siis tehdäkin?


Keskiviikkoiltana tänne saapuessani mietin vähän, että oliko sittenkin virhe lähteä Islalta tänne päivä ennen suunniteltua. Olin ajatellut olla Ometepellä torstaihin asti, ja Tyynelle merelle antaa vain kaksi yötä. Mutta nyt tuntuu, että jaoin aikani juuri passelisti. Concepciónista kun kuulin jo keskiviikkoillan loistavalta brittibaariseuraltani (sopi st. Patrick's dayn teemaan riittävän hyvin) Gregiltä, että kyseinen tulivuori olisi kiulluillut lopulta samana päivänä sen verran, että jopa jotain evakuointitoimenpiteitä olisi käynnistetty. En ole vielä saanut mistään tarkistettua, pitikö tieto paikkaansa. Samansuuntaista infoa tänään kuulin kyllä perjantainakin kanadalaiselta pariskunnalta, joten ehkä siellä jotain normaalista poikkeavaa on ollut meneillään. Että edelleen taisi olla hyvä aika hävitä paikalta ja tulla tänne meren äärelle chillailemaan.

Sähkökatkot tuntuvat seuraavan minua ihan minne vaan tässä maassa menen. Granada, León ja nyt SJDS. Torstaina koko valoisa aika aina aamukymmenestä aina iltaviiteen asti oli kokonaan ilman sähköjä! Onneksi ehdin pois kämpiltä juuri kun vielä sinne tuli vettä, ja palasinkin päivän rannalla makoilun jälkeen sopivasti hetki ennen sähköjen palaamista. Eli loistavasti ajoitettu päivä rannalla levyttämiseen, kun ei sitä vettä tai sähköä olisi missään ollut. Kyllä rantabaari sai kaljat siitä huolimatta pidettyä kylmässä, siitä ei voinut valittaa. Kuulin majapaikassani kyllä, että tämä sähkökatko olikin suunnitteltujen korjaustoimenpiteiden aiheuttama. Mutta sen jälkeen pienen sadekuuron alettua oli kyllä useampi ihan spontaani katkos, joten jotain huonoa karmaa selvästi sähköjen suhteen seuraa perässäni. Otsalamppu pitänee siis palauttaa taas jokapäiväiseen varustukseen.

Torstai-iltana pitkän arvonnan jälkeen varasin perjantaille päivälle surffisetin: 30 dollarilla tunti perusopetusta ja päiväksi lauta. Mukaan kuului myös kuljetukset Playa Remansolle, jonka pitäisi olla alottelijoille sopiva. Kyseessä on SJDS:n eteläinen ranta, ei pitäisi olla ihan yhtä kovat aalloot pohjoisen Maderaksella, jossa ne cooleimmat surffijätkät kuulemma hengaa. Dammit, sinne sitä tietty pitäisi lähteä bongailemaan.. Mutta ehkä näillä taidoilla, ja ilman lautaa, joku toinen kerta. Onneksi varusteisiin kuului pitkähihainen paita laudan lisäksi, jotta palovammat saisivat jostain kohtaa kroppaa edes hetken rauhaa. Torstain easy rantapäivä kun varjosta ja aurinkorasvasta huolimatta vähän lisäsi osumia taas, ei sitä tämänkään lajin kanssa tunnu koskaan oppivan sitten millään.

Tostai-iltana piti käydä illaliseksi vetämässä mereneläviä ihan navan täydeltä. Huomaa miten hyvin sitä on jo sopeutunut täkäläiseen hintatasoon, kun laskun loppusumma noin 330 cordobaa (mas y menos 15 euroa tai vähemmänkin jopa) tuntui kalliilta. Sisälsi kuitenkin pari olutta ja rommin ruuan lisäksi.. Mitenhän sitä taas sopeutuu suomalaiseen hintatasoon kaiken tämän jälkeen? Edellisenä päivänä kun kuitenkin kävin mercadolla syömässä illalista kokonaista 70 cordobaan, ja samassa paikassa saa lounaan kokoisen aamupalan 50 cordoballa. Tämä kaikki kuitenkin kylässä, jonka pitäisi olla täkäläisittää turistipaikka ja hinnatkin sen mukaiset.

Perjantaina taas Mercadon aamupalatankkauksen (gallo pintoa, munakas, hedelmiä järkky kasa) jälkeen tavarat kassiin ja Arena Calienten eteen odottelemaan surffikyydin lähtöä. Vähän jännitti, kun ei oikein tiennyt yhtään mihin on taas nenänsä pistämässä! Eilen reissua varatessani huomasin vihkossa omaa nimeäni ennen hyvin suomalaiselta kuullostavia nimiä. Joten eikös tänään samaan kyytiin tulleet jo useampaan kertaan kohtaamani 3 suomalaista kundia ja vielä possessa ollut nainen. Porukka on siis reissaamassa Meksikosta aina alas Panamaan asti, ja Granadassa törmäsin heihin jo ekan kerran. Porukasta osa surffaa enemmänkin, joten ovat olleet useamman päivän täällä. Mikäs siinä, hetken saa puhua taas suomea espanjan ja englannin lisäksi.

Ja sitten se surffaus: ensinnäkin valitettavasti aiheesta ei ole mitään todistusaineistoa olemassa kuvamuodossa, sillä kameraa ei oikein voinut ottaa mukaan. Kamani kun kuitenkin olivat rannalla koko ajan itsekseen, oli kaikki vähänkin arvokkaampi jätettävä kämpille. Asianmukaisesta surffitukastakaan en muistanut enää palatessani ottaa kuvaa, mutta sekin oli sen verran jo autokyydissä asettunut, että ei olisi kertonut koko tarinaa. Haavoista, palovammosita ja hiertymistä taas ei viitsi laittaa todistusaineistoa.

Rimpuilen mukavan, yllätäin englantia osaavan, opettajan kanssa tunnin verran ja jossain kohtaa jopa melkein pääsen pystyyn, kun opettaja huutaa mihin asti melotaan ja missä kohtaa yritetään ylös. Melon silti liian hitaasti joka hemmetin kerta, ja aallot taitaa sujahdella vähän ohi! Opetuksen jälkeen loppuajaksi jäänkin itsekseni rimpuilemaan Softop-lautani kanssa. Lauta on todella paljon oikeiden surffaajien lautoja pidempi, ja pinta on sellainen, että vahaa ei tarvitse käyttää. Rannalla tuli oltua 13-17:30, joten kyllä ainakin yritin koko rahalla. Tietysti koko aikaa putkeen ei jaksanut laudan kanssa lillua, mutta hiekalla alkoi olla taas niin järkyn kuuma, että alkoi taas nopeasti kaivatakin viilentävään veteen. Ainakin sen opin, miten otetaan vastaan lauta jalassa kiinni liian isoja aaltoja, jos ei ole laudan päällä. Ja muutenkin ehkä vähän pääsin idean nurkkaan kiinni, mutta harjottelua tuokin laji kyllä vaatii. Oli se silti aika siistiä kiikkua laudan päällä parinkymmenen muun tyypin kanssa, kun kaikki katselevat merelle ja odottavat sitä täydellistä, omaa aaltoaan. Aallot ovat kyllä todella voimakkaita tuolla aloittelijarannallakin, joten kunnioitusta merta kohtaa tuo laji ainankin kasvattaa. Tavallaan hämmentävää, kun rannalta merelle päin käy voimakas tuuli ja aallot silti painavat kovalla voimalla kohti rantaa. Joku kerta onnistunkin aikaansaamaan tilanteen, missä rannalta päin puhaltava tuuli heittää laudan pääni yli vasten mereltä päin vyöryvää aaltoa. Mutta merellä noilla kahdella asialla ei taida olla paljon tekemistä keskenään. Nousuvesi kun nostaa pintaa koko iltapäivän, ja aallot nostavat koko ajan rantaviivaa ylemmäksi. Ja sitä mukaa aallot myös paranevat.

Sinnittelen viiteen asti jo hiipuvilla voimillani (ottaa ihan kiitettävästi kropan päälle), ja päätän vielä yhden aallon verran yrittää. Eikö tietysti aalto olekin vähän liian iso, ja hätiköin ja tipautan itseni vähän huonoon aikaan laudan päältä jostain kumman syystä. Lopputuloksena lauta kolahtaa kupoliin sen verran, että eiköhän se ollut sitten sen oluen aika rannalle pystytetyssä baarissa muita kyytiläisiä odotellessa. Hyvä fiilis jäi kuitenkin yleisesti ottaen, ehdottomasti voisin jatkaa harjotteluja uudemman kerran. Aloinkin jo miettiä, että pitäisikö sittenkin ensi viikolla vielä palata tänne tai toiselle surffirannalle, ihan vaan että jos se toisella kerralla jo pikkasen paremmin sujuisi. Ensin kyllä parmepi ehkä katsoa miten kärventynyt naama seuraavana aamuna on, aika armottomassa paahteessa sitä kuitenkin tuli koko päivä oltua aurinkorasvalisäilyistä huolimatta. Se mitä eniten pelkäsin, oli juuri tuo laudan kanssa yhteenotto. Se kun on kuitenkin koko ajan sidottuna tiukasti toiseen jalkaan kiinni, mikä on kyllä tavallaan todella ymmärrettävää myös. Sitä olisikin ikävä lähteä joka kaatumisen jälkeen etsimään pitkin rantaviivaa tai sitten enemmän mereltä päin. Eniten silti ihmettelin jälkeenpäin sitä tosiasiaa, että rimpuilin koko ajan meressä piilarit päässä enemmän ja vähemmän nenä pinnan tuntumassa ja siitä huolimatta molemmat linssit tulivat vielä takaisin kylään päässä!

Samalla rannalla oli ensikertailaisina myös mukava kanadalaispariskunta, joiden kanssa ihmeltetiin lajin vaikeutta. Minun saamistani ennakkotiedoista huolimatta heille oli kerrottu, että tähän aikaan vuodestakin olisi mahdollisuus mennä katsomaan rannoilla majailevia kilpikonna ja niiden pesimistään. Tämä ei siis minun oppaani ja kyselyjenikään mukaan olisi mahdollista kun vasta huhtikuusta eteenpäin. He olivat suunnitelleen menevänsä retkelle omatoimisesti vuokra-autollaan, joten pyysivät minuakin mukaan. Päästyäni surffirannalta kaupunkiin ja pestyäni pahimmat hiekat pois kävinkin heidän hotellillaan, mutta kuulemma tarkempaa tietoa kysyttyään olivat saaneet selville, että heidän ei-nelivetoautolla ei olisikaan pimeässä mitään asiaan kyseisille paikoille. Todettiin, että ainakin yritettiin. Harmi sinänsä, mutta saavatpahan kilpikonnat olla nyt rauhassa vielä hetken pesäpuuhiensa kanssa, joten huomattavasti ympäristöystävällisempi ratkaisu olla lähtemättä.

Illan kuumimmaksi menomestaksi osottautui yllättäin rantakadun täkäläinen karaokebaari. Laulujen taso aikalailla samaa settiä, kun Suomessakin. Suurin ero lienee taustakuvista puuttuva negatiivinomainen kasarinainen trikoissaan, täällä tunnuttiin luottavan enemmän vuoristomaisemiin jostain kumman syystä. Yllättäin kylän kaikki suomalaiset löytyvät myös karaokebaarista, jo tutun 4 hengen seurueen lisäksi paikalla on myös 2 muuta suomalaistyttöä. Jostain syystä meno ajautuu The Pierin kautta taas samaan Iguana's baariin, jossa tuli jo keskiviikon viimeisinä tunteina hengailtuna. Toisen kerroksen rantabaari mukavassa tuulessa tuntuu tanssin jytkeessä ihan siltä, että lattia tipahtaa alas hetkellä millä hyvänsä. Luonnollisesti siellä piti törmätä muihinkin tuttuihin, viime viikon perjantaina Managuassa Mood's diskossa jammailuseurana ollut Miamin venetzuelalainen Felix loikkaa ensimmäisenä eteen.

Eiköhän tämä paikka ole tältä viikolta kuitenkin nähty, Mukava kuhmu korvan vieressä eilisestä lautaiskusta. Ja muistakin syistä jomottava kuuppa ei paranna paljon tilannetta. Mutta ei auta muu kun liikahtaa kohti Managuaa ja illan bileitä.

Lomapäivä

Päivän teema. Lisää palovammoja siis, ja äänikirjan kuuntelua. Samalla tiukkaa pohdintaa, josko huomiselle uskaltaisi ottaa vähän surffiopetusta, kun kerran sitä täällä on yllinkyllin tarjolla. Ei siitä kyllä mitään tulisi, mutta pitäisikö kuitenkin koittaa. Kai sitä tyhmempiinkin asioihin rahojaan on haaskannut elämässään. Ei pysty kirjottaa mitenkään enempää tällä kertaa, kun tuo merituuli puhaltaa kivasti hiekkaa näppäimille (ja rommilasiini) rantabaarissa auringonlaskua ihaillessani. Over and out, taidan lähteä metsästämään hummeri-illallista.

Tuhkaa, tuhkaa. Enemmän tuhkaa.

Eilisen käryttelyt oli kyllä sitä luokkaa, että totesin paremmaksi jättää Maderaksen vaelluksen väliin ja tyytyä jo koettuihin, aktiivisempiin tulivuoriin. Jostain syystä toiseen jalkaan, ihan polven alapuolelle onnistuin saaman oikein kunnon palovamman. Onneksi hyrdokortisonigeeliä löytyi matka-apteekista, josko sillä pahimmat tokenisi. Illallisen verran päätin vielä antaa Haciendalle mahdollisuuden, ja ihan jees pöperöä saivat aikaan. Vaikkakin vähän jäi jälkeenpäin kaivertamaan, että en lähtenyt tukemaan lähinurkan El Pescadoa, todella symppistä lähikuppilaa. Samaisessa kuppilassa asusteli jo aiemmin mainittu kanadalainen René, johon sitten tietysti törmäsin tänääkin mennessäni aamupalalle kyseiseen mestaan.

Aamun oivalluksia oli taas se hieno tunne, että olen oikeasti päässyt reissufiilikseen sen verran hyvin, että ei ole mitään ongelmaa mennä nukkumaan kymmeneltä. Vain herätäkseen sitten kuuden aikaan ilman kelloa. Suomessa kymmeneltä ei olisi mitään toivoa edes harkita nukkumista, ja noin aikaisin herääminen lähinnä ketuttaisi. Koska kuitenkin se onnistuu täällä, on hyvä käyttää aamu hyödyksi ja tehdä pieni kajaakkiretki läheisellä apinasaarelle. Taas uudenlaisia apinoita aamutuimaan (ilman aurinkoa) ihmettelemään. Ja virkistävä aamu-uinti Lago de Nicaraguan viilentävissä vesissä tekee hyvää palovammoille, kaikki on suoritettu siis jo ennen kahdeksaa.

Nämä veijarit oli kai Spider monkeys, suomeksi en tiedä oikeaa lajinimikettä. Kärttysiä veijareita, pitävät omalla pienellä saarellaan tiukkaa vahtia. Ei uskaltanut todellakaan mennä kanootilla yhtään lähemmäksi. Ja hävisin tuijotuskilpailun tältäkin etäisyydeltä.

Koska Maderas jää nyt väliin, on parempi lähteä liikkeelle. Arvoin ensin, josko jäisin hengailemaan vielä saarelle toiseen paikkaan yöksi, mutta sittenkin päätin siirtyä suoraan mantereelle. Aamupalana paistettuja banaaneja kananmunilla ja iso hedelmälautanen lähikuppilassa, seurana René ja eilen bongattu hollatilaispariskunta. Sillä jaksaa matkustaa taas päivän. Saan Renéltä hyviä vinkkejä seuraavan kylän yöpaikaksikin. Bussi tulee ajallaan, ja taas körötellään kuoppaisia teitä tunnin verran noin 10km/tunnissa ennen bussin vaihtoa. Bussia vaihtaessani tutustun nuoreen jenkkipariskuntaan, joiden kanssa sitten jatketaan aina Rivasiin asti. Ehdimme sopivasti seuraavalla bussilla Moygalpasta lähtevään lauttaan, tällä kertaa tulomatkaa pienempään paattiin.

Bussi tullooo!

Lautalla sitten rva Concepción päättääkin jättää todella tuhkaiset jäähyväiset meille saarelta poistujille, sillä klo 13:10 lähtien puolen tunnin sisään vuori tupsauttaa kunnon tuhkat ja kaasut pihalle 3 kertaa! Lautan lokaalitkin toteavat, että tuo ei ole kyllä ihan normaalia. Viimeinen purkaus on sen verran voimakas, että tuhkaa sataa päällemme lautalle kasapäin, vaikka olemme jo jonkun matkaa saarista. Onneksi emme olleet enää kylässä, sillä sinne sitä tuhkaa on satanut kyllä ihan kaatamalla! Ehkä oli sittenkin hyvä aika poistua saarelta, tiedä mitä rouva seuraavaksi keksii. Vaikka suht normaalia toimintaa tuo on näin kesäaikaa, lämpimillä säillä kai, mutta riittää silti tottumattomille. Kiitos Conceptiónille näyttävistä jäähyväisistä!

Rva Concepción hyvästelee turistit

Kaikki ilmassa leijuva harmaa on tuhkaa. Ja sitä on myös vaatteissani ja rinkassani edelleen..

Satamassa San Jorgessa nappaamme mukavan jenkkipariskunnan kanssa kimppataksin Rivasin busseille, ja minä jatkan ennakkotiedoista huolimatta matkaa vielä toiseen paikaan kohti omaa bussiani. Olen siis matkalla Tyynen valtameren rannalle, San Juan del Suriin. Pikkasen vielä etelämpään, kohti Costa Rican rajaa. Kuitenkin taksikuski saa minut pitkällisen tinkailun jälkeen suostuteltua bussin sijaa taksimatkaan aina SJDS:ään asti, sillä hänen mukaansa seuraavaan bussiin olisi vielä pari tuntia aikaa. Matkaa joku 30km. Liekö kusetti, mutta kun hinta hilautui sen verran alkuperäisestä alas, hyppään laiskana takaisin kyytiin. Jossain kohta aloin kyllä vähän hikoilla, että oliko sittenkään niin hyvä idea, kun jutustelun ohessa kundi innoissaan kyselee, että etkö sittenkin olisi kiinnostunut nicaragualaisesta poikaystävästä. Se jäi vähän epäselvästi, että tarjosiko itseään vai kavereitaan, ja jotenkin ei siinä autossa täydessä vauhdissa istuessa kiinnostanut alkaa ottaa selvääkään. Onneksi kuitenkin vei perille ihan oikeaa tietäkin (tuijotin kovasti tienviittoja), eikä kolkannut mihinkään sivutielle pakolla vaimoksi. Nähtävästi tarinani Suomessa odottavasta miehestäni olivat sen verran uskottavia, että kundi heittäytyi loppumatkasta jo vähän tylyksi.

San Juan del Sur: Surffaajien unelmamesta, ja ihan toisesta maasta kun aamulla jättämäni Isla de Ometepe. Aloinkin heti saavuttuani miettiä, että mitäs minä täällä kärventyneen kroppani kanssa sitten teen. Vietän kenties tänään esim. St. Patrick's dayta täkäläisessä irkkubaarissa? Parempia ideoita? Kuitenkin löysin Renéen suositusten mukaisesti kivan ja halvan yöpaikan, 10 taalaa oma huone kylppärillä. Ja kerroin jo Renéeltä terkutkin pitäjille. Ja tietysti heti ensimmäisessä kadunkulmassa taas törmäsin tuttuihin, tällä kertaa samoihin suomalaistyyppeihin, joita ohjeistin melkein pari viikkoa sitten Granadassa. Tavallaan todella huvittavaa, mutta myös tavallaan ärsyttävääkin, että että sama tyypit pyörii koko ajan samoissa mestoissa! Yleinen ilmiö, suomalaiset kertoivat törmänneen täällä samoihin ihmisiin, joita olivat nähneet viikkoja sitten Guatemalassa..

Käry käy

Hacienda Meridá (http://www.hmerida.com/english/index) on ihan kiva paikka, vaikkakin heti sisään astuessa alkoi joku ahdistaa aikalailla. Ja äkkiä keksin kyllä syynkin. Kyseessä on taas paikka, jossa yritetään paapoa turisteja miljardilla varoitus/info/jne. lipulla ja lapulla joka seinässä. Todella ahdistavaa! Jenkit tuntuvat tykkäävään, mutta heille taitaa olla lähinnä vaan kotoista olla kaikkien ohjeiden ja varotuksien kohteena. Älysinkin samalla myös miksi olen tykännyt niin kovasti tämän reissun aiemmista hostelleista; juuri sen rennon, ihmisiin luottavan meiningin takia. Mutta koska toiselle puolelle saarta pitkän bussimatkan jälkeen saavuin, en oikein pysty ja jaksakaan heti lähteä paikkaa vaihtamaankaan. Ja täällä näyttää olevan hyvä ruoka ainakin, ja ranta uimista varten. Ensimmäiseksi yöksi sain dormin ihan itselleni 7 dollarilla, joten ei sekään paha. Seuraavaksi yöksi juuri ilmaantui kyllä seuraa, mutta eipä parane valittaa. Kun täältä kerran on mahdollista järkätä retkiä lähiympäristöön, päätin eilen pitäytyä tässä sen pari yötä ainakin. Tänään kyllä kävelylenkilläni kuulin jo tutulta kanadalaismieheltä, joka tuli Moyogalbasta samalla bussilla tänne peräkylään, että tämän paikan saattaa omistaa maan presidentti Daniel Ortega. Jotenkin ei lisännyt intoani hengailla täällä pidempään, sillä jos tilanne on tämä, niin häntä henkilökohtaisesti en kyllä todellakaan halua tukea. Mielummin tavallista kansaa. Saa nähdä siis mitä teen huomenna.

Buukkasin jo eilen aamuksi retken paikallisen oppaan kanssa kajakkiretkelle läheiselle Rio Istiamille, 3 tunnin retki kaikenkaikkiaan. Sain loppupeleissä aamulla seuraksi lähellä eläkeikää olevan jenkkipariskunnan, joten lähdimme kahdella parikajaakilla todella maittavan aamupalan jälkeen liikkeelle. Joen suun piti oppaan mukaan olla ihan tuossa nurkan takana, mikä ei ihan pitänytkään paikkaansa. Tunti meni pelkästään joen suulle. Täkäläiset ei ole kovin hyviä etäisyyksien kertomisissa, kyllähän se oli jo tiedossa mutta pääsipä unohtumaan hetkeksi. Kuitenkin erittäin mutaisen ja lähes vedettömän "sisäänkäynnin" jälkeen päädymme suomaiselle, näin kesällä vähävetiselle joelle ihmetelemään lähinnä lintuja: harmaahaikaroita, iibiksiä, muita haikaroita, pääskysiä, kalasääskiä jne. lintuja joista suurimman osan nimet ei todellakaan sanoneet taas mitään. Varsinkaan espanjaksi. Yhden kaimaaninkin näin ehkä lekottelemassa pensaan alla, pikkasen mielikuvitusta taas käyttäen.

Tipuja

Kai tätä joeksikin voi kutsua, ainakin talvella sateiden jälkeen. Kuivana kautena taas..

Jälleen kerran opastus oli espanjankielistä, joten päädyin jopa tulkiksi loistavalla kielitaidollani. Hienoin hetki oli, kun pienelle joella tuli vastaan pari täkäläistä kanoottia lapioiden kanssa. Ja jenkki-Tom käski minun kysyä meidän oppaalta, mitä tyypit tekivät joella lapioiden kanssa. Tietämättä yhtään mikä lapio mahtaa olla espanjaksi, kuten myöskään osaamatta läheskään oikeanlaista kysymystä muodostaa onnistuin jotenkin kaivamaan silti oikean vastauksen: miehet perkasivat jokea, jotta pääsisi paremmin kulkemaan. Takaisin tullessa saimmekin samaisilta paikallisilta kyydin, joten ihan koko matkaa ei tarvinnut meloa auringossa puolen päivän lähestyessä uhkaavasti.

Taustalla eilen pössytellyt tulivuori.

Loppumatkan suojasta huolimatta onnistuin käräyttämään nahkani sen verran tyylikkästi (kyllä, aurinkorasvaa oli ihan hemmetisti päällä), että loppupäivän aktiviteetit olikin lähinnä riippumatossa hengailua ja pikku kävely kylän raitilla. Jos sitä nyt sellaiseksi ylipäänsä voi kutsua. Kova lista oli asioita, joita olin ajatellut suorittaa vielä tänään, mutta olkoon. Kai sitä hetken voi olla suorittamattakin, ja ihan kaikkea ei tarvitse nähdä ja kokea. Vielä kun osaisin päättää, pystynkö huomenna kärventyneellä nahkallani tsekkaamaan saaren toisen tulivuoren. Vai alanko jo siirtyä kohti Tyynen valtameren rantaa.

Tuli äsken juuri todettua jo monettako kertaa tämän maan pienuus. Viime perjantaina Leónissa sympaattisessa vallankumousmuseossa oli nuori reissaajapariskunta samaan aikaan, ja tytsy pyörtyi suhteellisen näyttävästi kuumuudesta johtuen. Ja samainen hollantilaispariskunta marssi juuri tänne korpeen, ja ovat samassa dormissa kanssani yötä. Kaikki katselivat toisiaan ensin sen näköisenä, että jossain ehkä ollaan tavattu.. Kunnes muistin yhteyden. Hauska kelailla, mitä kautta kukakin oli tänne aina Leónista päätynyt.

Volcan Concepción ilmaisee tuhkaisen mielipiteensä

Isla de Ometepe ja kaksi tulivuorta

Sunnuntain ohjelmanumero olikin sitten siirtyminen Isla de Ometepelle, saari maan suurimmassa järvessä nimeltä Lago de Nicaragua. Saari koostuu lähinnä kahdesta tulivuoresta, joten kuullostaa hyvin mielenkiintoiselta paikalta. Ja sopivalta matkan urheiluhenkisempään osuuteen. Managuasta lähtiessä pääikin tutustumaan kaupungin toiseen  "bussiasemaan", tällä kertaa sekava Huembes. Taksimatkalla kuski (käsittääkseni) jo yritti varoittaa asemasta ja siellä pyörivistä epämääräisistä tyypeistä, mutta onneksi bussi löytyi helposti. Vaikkakin aika turhasta pääsi taas "vapaaehtoisesti" tippaamaan pari muka paikan työntekijää, kun kävelevät lähinnä perässäni oikealle bussille. Täkäläiset osaa tämän voluntario-tippien pyytämisen vähän turhankin hvyin, kun ravintolassa se on kivasti jo lisätty laskun perään. Se siitä vapaaehtoisuudesta siis.

Katriinan ohjeiden mukaan varmistin bussin nokasta teksteistä ja vielä kysymällä pariin otteeseen eri henkilöiltä, että meneehän bussi varmasti aina San Jorgen satamaan asti eikä jää edelliseen kaupunkiin Rivasiin, ja omasta mielestäni oikeaa tietoa saaneena köröttelin pari tuntia taas chicken busin kyydissä. Kunnes bussi tietysti jää sinne Rivasiin, ja paikan ainoa, hieman epäilyttävä taksikuski kyni sitten 2 dollaria siirtymästä ehkä parin kilometrin päähän itse satamaan. Noh, pääsinpä perille kuitenkin. Sunnuntai ei todellakaan ole se suosituin siirtymäpäivä saarelle, sillä lauttoja on harvoin ja lautalla taisin olla parin hollantilaiskundin lisäksi se ainoa turisti. Onneksi lautalla sain juttuseuraksi symppiksen koulupojan, joka yritti vähän kertoilla faktoja saaresta ummikkoturistille. Samalla matkalla tuli testattua espanjaa puhelimessakin, kun yritin varmistella majapaikkaa lauttaa odotellessa. Ja yllättävää kyllä, varaus oli jopa majapaikassa odottamassakin! Moygalban kylään lautta rantautui viiden jälkeen kiitettävän aalloissa keikkumisen jälkeen (lauttamatka kesti tunnin). Lautalla pystyi ihailemaan tulivuorien siluetteja, varsinkin kun vuorista suurempi näyttää ihan oikealta tulivuorelta ajatellen akuankka-tyyppista tulivuorimielikuvaa.

Moygalba on aika kuollut kyllä sunnuntai-iltana, sekin tuli todettua. Maanantaina paikka näytti ihan toisenlaiselta. Onneksi sain sunnuntaina kuitenkin yhden oppaan heti perääni lautalta tultuani, ja pienen empimisen jälkeen aloin diilata jo seuraavalle päivälle retkeä suuremmalle tulivuorelle. Opas selitti, että vuori oli samana päivänä purkautunut heittelemällä ilmaan savuja ja tuhkaa, ja siksi ei ollut mahdollista vaeltaa aina ylös kraaterin reunalle asti. Jostain syystä en ihan uskonut selitystä, vaan pidin sitä lähinnä tarinana pitää turistit poissa korkeuksista. Kun olin vielä aiemmin jo kuullut muilta suomalaisilta, ettää saarella on vain yksi opas, joka ylipäänsä tekee vaelluksia ylös asti. Kuitenkin totestin, että nyt ei ole aikaa lähteä sitä "parempaa" opastakaan etsimään, joten sovin samantien seuraavalle aamulle klo 5 trekkauksen aloituksen. Kundi vaikutti kuitenkin mukavalta ja osaavalta. Iltaoluen ääressä viereisen pöydän jenkit vahvistivat kuitenkin oppaan tarinan päivän purkauksesta, ja olivat sitä mieltä, että on aika hullua lähteä kiipeämään kaikenkaikkiaan. Mutta varattu kun varattu! Ja eipä täkäläinen opaskaan lähtisi itseään riskeeraamaan turistin vuoksi, luotetaan siihen.

Ensimmäisen yön majoitus kylässä olikin oikein edullinen, perussiisti oma huone vessalla 8 taalaa. Palvelu ei päätä huimannut, mutta ei sitä tässä vaiheessa haettukaan. Aamuherätys kun on kuitenkin klo 4. Onneksi sunnuntaina kylässä oli edes joku kiska auki, mistä sain hätäisesti aamupala- ja lounastarpeita raavittua mukaan. Ja hemmetisti vettä tulivuoriretkeä varten, sitä kuluu näissä lämpötiloissa taatusti paljon.

Ennen viittä olikin kivan pimeään, kun köröttelin oppaani Elmerin kanssa kohti reitin aloituskohtaa. Ensimmäiset puoli tuntia taaperrettiin pimeässä mono gongoja, eli mölyapinoita kuunnellessa. Ovat kyllä täysin nimensä veroisia, pakko myöntää. Oppaani osottautui todella mukavaksi ja osaavaksi: pikkasen alle kolmekymppinen kundi, jonka kanssa jutusteltiinkin koko matka niitä näitä, hän mm. kertoili kovasti omasta perheestään ja elämästään. Jos oikein ymmärsin, niin kundi taisi olla vielä täkäläisittäin poikkeavasti sinkku, mutta piti oman ikäisistään naisista. Vaikka oli kyllä kovin kiinnostunut tietämään suomalaista naisista lisää.. Jutuista ehkä 60% meni ohi, mutta kyllä jotenkin pystyin osallistumaan keskusteluunkin. Ja kyselemään luonnosta, ja muustakin. Ei todellakaan paha reissu siis 20 dollarilla, kun vielä sai ohessa monta tuntia kieliopetusta!

Vaelluksen tavoitteena oli siis nousta vuorta aina 1000 metriin ns. näköalapaikalle (mirador). Ylös mentiin eri reittiä, joka oli alastuloreittiä paljon metsäisempi. Lintuja, ötököitä hämähäkeistä pikkuliskoihin.. Kuten myös valkonaamaisia kapusiiniapinoita niiden mölyäjien seassa. Jättimäisiä puita ja kaikkea muuta erilaista. Ja mitä ylemmäs mentiin, sitä enemmän myös tuhkaa puissa, maassa ja ilmassakin vähän edellisen päivän purkauksen jäljiltä. Tukeva hikoilu yhdistettynä tuhkaan loikin jo menomatkalla kivan suojavärin iholle ja vaatteille. Vajaan kolmen tunnin jälkeen saavutimme puurajan ja sen 1km kääntöpaikan. Kun oltiin jo kahdeksan aikaan mestoilla, on vielä suht pilvistä ja näköalat on pikkasen pilviset. Ei näkynyt mantereelle eikä Tyynelle merelle, niin kun kirkkaalla säällä voisi. Mutta toisaalta matka ei ollut tuskaisen kuuma auringon paahteen puuttuessa, joten huomattavasti parempi näin. Ylhäällä melkein teki jo mieli vetää pitkähihaista tuhkan peittämän kropan päälle, mutta mielummin jatkoin matkaa. Paluumatka alkoihin pitkällä alastulolla täysin avointa maasto, joka oli sitten ihan täysin tuhkanharmaa. Kuten allaolevasta kuvastakin näkyy.

Klo 10:45 olemme jo tasaisella maalla, mutta matkalla edelleen, kun opas yhtäkkiä kääntyy taaksepäin pienen pamahduksen kuultuaan. Ja silloin se tapahtui, rva Concepción lähettää tuhkaiset terveisensä isona patsaana ilmaan. Aika hämmentävä hetki, sillä jos olisimme vähän myöhemmin lähteneet liikkeelle, olisimme olleet vielä vuoren rinteillä tuolloin ja saaneet kaikki tuhkat niskaamme. Suurempaa vahinkoa ei lienee olisi tullut, sillä emme olleet ihan ylhäällä asti. Mutta olisi varmasti säikäyttänyt nykyistä enemmän. Opas vitsailikin ylhäällä ollessamme, että mitäs tekisin jos se pamahtaisi nyt. Jälkeenpäin älysin, että kyseinen opas tekee juurikin retkiä aina ylös asti, jos vaan olosuhteet antaisivat myöten. Kiittelin kovasti, että tällä kertaa hän ei siihen suostunut ja kerroin ymmärtäneeni hyvin konkreettisesti miksi. Kraaterin reunalta ei olisi enää tultu kun arkussa alas tuonkin pikkutussahtelun jälkeen. Jos rouva kuitenkin olisi hissukseen loppuaikani saarella, kiitos vaan.

Tulivuoren huippu ennen päivän tussauttelua noin 1000 metristä katsottuna, huippu on päälle 1600 metriä.

Tuhkaa, ja paljon tuhkaa. Ja oppaani machetansa kanssa.

Alastulo sitä vielä tuhkaisempaa reittiä pitkin lisäsi lian määrää olemuksessani, ja alempana tien muuttuessa kuivaksi ja pölyiseksi, päälle vielä kiva kerros keltaista maata. Reilun 6 tunnin reissun jälkeen kylään päästyä olemukseni oli kyllä hyvin huvittava, käsivarret ja pohjeet täysin harmaat normaalista valkonaamaolemuksesta poiketen. Sainkin kivoja kommentteja.. Törmäsin sattumalta oppaan kanssa mehulla olleesani edellisen illan jenkkikundeihin, he kertoivatkin päivän purkausta katsellessaan ajatelleen juuri minua! Voi kun kiva..

Volcan Conceptión kiittää turistia vierailusta.

Tuhkalegginssit, olivatten aika sitkeässä.

Onneksi pääsin käppänähotellillani käymään suihkussa ennen bussimatkaa, ja tuhkan pesemiseen menikin kotva. Lähtiessäni piti vielä käydä uudestaan edellisen illan kuppilassakin oluella, sillä paikan omistajakin ehti ihmettelemään päivän vuorisuunnitelmiani. Sen verran mukava oli bussia trekkailusta voipuneena söpön Tyronin Tipuron-baarissa Toñan kanssa odottaa, että oli aika lähellä että en jäänyt siihen. Varsinkin kun pari kanadalaistakin löytyi keskustelukumppaniksi Tyronin lisäksi. Mutta ei auta jäädä tuleen makaamaan, matkan oli jatkuttava toiselle puolelle saarta. Joten taas bussiin ja kohti Meridáa. Saaren infrastruktuuri teiden osalta on aika ankeassa kunnossa, joten bussimatka kesti mukavat 2,5 tuntia viimeisen 1,5h aikamoista kärrypolkua raskaalla bussilla körötellessä. Matkaa kilometreissä kertyi hatusta heittämällä maksimissaan 30. Toisaalta samaan huimaan 24 cordoban (alle euron) hintaan saikin kattavan saarisightseeingin.