Lento Miamiin meni hurauksessa, ja Miamissa olikin näppärä 6 tunnin odotus. Tullimuodollisuuksiin ei taas kauaa aikaa mennyt, vaikka laukut tuli ottaa kertaalleen pihalle. Yllättävän hyvin kahden laukun kanssa sai liikuttua ilman kärryjäkin,kun toinen on rinkka ja toinen perässävedettävä. Kamat takaisin sisälle, ja seuraavan kerran ulos vasta Suomessa. Loppuaika sujuikin näppästi kauppoja kierrellessä, bagelilla, kahvitellen Starbucksissa ja vielä netissä roikkuen, kiitos koko reissun ajan mukanapysyneen läppärin. Pitkä lentokin on ihan ajallaan, joten paluuaikataulu alkoi näyttää pitävältä yllättäin.
Pitkällä lennolla alkoi jo se vanha minä itsekyydella ja helposti ärsyyntyvällä olemuksella nousta valitettavasti pintaan koko koneen peräpään vallanneen perheen/suvun/kylän touhuja seuratessa. Joku Bar Mitzva lienee ollut Miamissa, kun olin onnistunut saamaan itseni keskelle kasaaa Ranskaan palaavia juutalaisia. Jotka sitten eivät pysyneet paikoillaan millään, eivätkä noudattaneet turvaohjeita sitten millään.. Ja onnistuvat nostattamaan ärsyyntymiskynnystäni valitettavsti jo aika normaaleille tasoille. Kauanhan se kestikin taas, voi hemmetin hemmetti. Noh, lento oli kuitenkin ajallaan ja Pariisissa jo ennakkoon lyhyeksi tiedetty vaihtoaika parin juoksuaskeleen siivittämänä riitti enemmän kun hyvin seuraavalle lennolle ehtimiseen. Olo alkoikin olla aika nuutunut, kun parin päivän yöunet oli jääneet muutamaan hassuun tuntiin, joten parempi ettei pidempää odotusta joutunut kokemaan.
Oudolto silti tuntui jo Pariisissa kuulla portilla niin paljon suomea, vanha kunnon ihmettely iski päälle mikä aina tässä kohtaa.. Vaikka espanja oli vaihtunut jo ranskaksi lähiympäristössä, ei se merci tullut suusta sitten millään, vaan graciaksella vedettiin vielä koko Pariisin pysähdys. Kai sitä sitten vähän jäi edes kieltäkin pääkoppaan? Helsingin kone sattui laskeutuessaan olemaan jopa parikymmentä minuuttia etuajassa, ja suureksi ihmetyksekseni matkatavaratkin olivat De Gaullen kentältä ehtineet mukaan tiukasta vaihdosta huolimatta. Uskomatonta, kentän toiminnan muuten tuntien. Eli pongahdin jo ennen Paimenpalvelu Kauppisen saapumista paikalle ulos lentokentän tuubista! Ensi reaktio Suomen kuivaan ilmaan: nahka alkoi käpristyä ja kuivua samantien. Kurkkua kuristi myös ilman kuivuus, en meinannut autossa istuessa edes välillä ilmaa saada. Ja muuten vaan tietysti oli hämmentävää nähdä niin paljon vaaleita ihmisiä ympärillä, ja kuulla suomea.
Kotona (to 8.4) ensimmäinen reaktio oli se, miten oudolta tuntui olla ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa yksin! Kun oli ollut hostelleissa tai jonkun luona koko ajan, lukuunottamatta muutamaa hassua hotelliyötä, oman kämpän hiljaisuus tuntui todella häiritsevältä. Onneksi naapuriin pystyi menemään pahinta angstia karkoittamaan, ennen kunnon 11 tunnin yöunia. Ja ensimmäistä arkipäivää, joka sujuikin sitten yllättävän hyvin vaan laukkua purkaessa ja puuhastellessa. Kai se siitä sitten lähtee, kaikista peloista huolimatta.
Näitä takaumia kirjoittaessani aikaa on jo kulunut sen verran, että ensimmäinen lomautuksen jälkeinen työpäiväkin on jo takanapäin. Ja rusketusikin alkaa uhkaavasti kuivuvan ihon myötä rapistua. Suomeen paluun jälkeen juhlittiinkin Emman sekä omia syntymäpäiviä. Ja tietysti yritin päivitellä kuulumisia ja tapailla ihmisiä mahdollisimman paljon. Se, että jotkut ainakin näennäiseseti näyttivät jopa kaivanneen seuraani, helpotti sopeutumisen tuskaa mukavasti.
En ehtinyt itse alkaa ottaa yhteyttä töihin, sillä jo Pariisin laskeutuessani oli tekstiviesti odottamassa. Ja sainkin heti palauttuani jo tietää melkein liikaa tilanteesta, mutta toisaalta taas oli kiva tietää edes paikan olevan vielä jotakuinkin yhdessä kasassa. Nyt ensimmäisen työpäivän ollessa taas takana en osaa enää oikein sanoa, mitä toivoisin. Mutta saa nähdä. Viimeinen lomautusviikko meni silti ihan kivasti huolimatta työkuulumisten päivityksestä, jotenkin onnistuin pitämään ne asiat jotakuinkin pois mielestä. Kun ei osannut yhtään hahmottaa koko paluuta.. Savon visiitti vielä auttoi asiaa, siellä kun ei onneksi jaksa aina murehtia työasioita. Onneksi paluun jälkeinen loistava, aurinkoinen kevätsää auttoi fiilistä huomattavasti. Tästä ajoituksesta iso kiitos ilmojen haltijalle, se vaakaräntä olisikin ollut aikamoinen, konkreettinekin, märkä rätti vasten kasvoja.
Jos joku vielä jaksoi jostain kumman syystä lukea tänne asti, suosittelen kommentointia. Sillä voisin jopa luvata tälle sankarille palkinnon. :) Seuraavia seikkailuja itsekin innolla odottaen..
Lisään tänne kuvalinkit (toivottavasti) joku päivä, kunhan saan Picasaan niistä tuhansista harhalaukauksista parhaat palat karsittua.
maanantai 19. huhtikuuta 2010
Viimeiset hetket
Nyt eletään vasta pääsiäisen jälkeistä maantaiaamua (olisiko 5.4).. herääminen uudesta mökistä, kun sunnuntaina tytöt siirsivät kamat minun sukellessa uuteen, Bottle Housea pienempään mökkiin. Koska lähtö oli kuitenkin edessä, ei uutta korteeria voinut pitkään jäädä ihailemaan. Tytöt lähtivät edellisenä päivänä sovituille juttukeikoille, ja minä jäin vielä raapimaan kamojani rauhassa kasaan. Viimeiset fiilikset Derekistä ja vielä viimeiset hengailut Dive shopilla kylässä. Kamat saapuivat pangalaiturille Derekin kyydissä, joten onneksi ei hieman voipuneena tarvinnut kantaa metsän halki. Koko aamu on sateinen, ja sade vaan kiihtyy pangan lähdön lähestyessä. Eli hyvä päivä lähteä noin sään puolesta. Pangakyyti on ehkä sateestakin johtuen huomattavasti tulomatkaa rauhallisempi, voisi jopa sanoa että miellyttävä. Vaikkakin se vatsasta ottava pomppiminen olisi voinut lievittää enemmän paratiisista lähdön tuskaa.
Isolla saarella sivistykseen paluun merkkinä lähinnä tiet ja autot, joita pikkusaarella ei ollut. Hämmentävää. Koska iltapäivä on jo sen verran pitkällä, mihinkään suureen saaritutkimusmatkaan ei into eikä oikein aikakaan (onneksi) riitä (sateisesta säästä puhumattakaan). Lähinnä keskityimme ensin majapaikan löytämiseen, Fisher's caven ruokalistan tutkimiseen, jälkiruokapaikan etsimiseen ja kookosleivän mutusteluun. Laiturin läheltä löytyikin 30 dollarilla sininen homeluola, jossa väsyneet matkaajat pystyivät yhden yön lojumaan aikaisille iltaunille.
Aamulla (tiistai 6.4) oli taas aikaisin otettava suunta lentokentälle, jos nyt sitä pientä taloa ja kiitorataa, jossa aamutuimaan oli enemmän ihmisiä kävelemässä kun lentokoneita varmaan yhden vuoden aikana, voisi lentokentäksi kutsua. La Costeñan joustava meininki taas tuli todistettua, kun minä lensin lipun mukaisesti Managuaan ja Katriinan ja Rosan oli tarkoitus taas mennä Bluefieldsiin jatkamaan työprojekteja. Kaikilla kuitenkin oli samat liput Managuaan. Joskus Managuan kone tekee välilaskun Bluefieldsissä, ja joskus taas ei, joten ei ollut muuta vaihtoehtoa, kun tulla kaikkien kentälle odottelemaan josko tänään olisi välilaskumyönteinen päivä. Liikennettä kuitenkin tuntui olevan sen verran, että Bluefieldsiin lähti jopa oma kone. Itse pääsin siinen tulomatkalla kauhisteltuun laatikkomaiseen masinaan, joka kuitenkin onneksi pysyi ilmassa. Ja siellä oli jopa lentoemo kahvitarjoiluineen, luksusta.
Kentällä koitti myös se väistämätön eron hetki molemmista loistavista matkakumppaneista iskuryhmän Katriina ja Rosa jatkaessa töiden merkeissä kohti Bluefieldsiä minun koneeni jälkeen. Tätä matkaa tullaan kyllä muistelemaan vielä kerta jos toinenkin, toivottavasti myös yhdessä laukkuun tungetun Flor de Cañan äärellä. Ei sitä ainetta kukaan muu varmaan osaa tarpeeksi arvostaa, kun toinen paikanpäällä nauttinut. Jäin kyllä kateelliseksi tyttöjen matkasta Bluefieldsiin ja sieltä pangalla/bussilla El Raman kautta maan halki aina Managuaan. Mutta joku toinen kerta se reitti, samoin eteläinen San Carlos jokineen..
Samainen luottokuski Cesar oli onneksi taas kentällä vastassa, joten siinä vaiheessa ei tarviste enää pelätä ryöstöä. Ehkä siitä suojasta maksaa sen 15 dollaria helposti. Samalla sain diilattua myös turvallisen kyydin seuraavalle päivälle, kun oma ja vähän muidenkin omaisuus on tulossa samalle kentälle, kansainväliselle puolelle. Koska päivä ei vielä ollut puolessakaan copaviin saapuessa, ehdin näppästi vielä viimeiselle torikierkkoseklle Huembesiin testaten samalla viimeisen kerran Managuan taksien luottavuuden. Vieläkään ei mitään sattunut, ihme kyllä. Kadulla törmäsin Maissisaarilta kotisin olevaan Royihin, joten onneksi sai jollekin ihan englanniksi hehkutettua miten hieno mesta se pienempi erityisesti oli. Herra itse oli käynyt saarilla juuri ennen pääsiäistä.
Cardemommassa piti kanssa käydä Waseemia moikkaamassa lounaan merkeissä, ja toreilun jälkeen vielä toistamiseen. W saikin helposti houkuteltua Santeeraan parille, ehtiihän sitä pakata myöhemminkin. Paluumatkalla olikin hyvä parin maistiaisen jälkeen ostaa ne laukkuun tungettavat Flor de Cañatkin. Vielä lähifritangasta haikeana viimeiset gallo pintot ja tahadat (banaanilastut), ja pakkaamisen kimppuun. American Airlines sallii Atlantin yli ystävällisesti 2 laukkua, joten nappasin kyytiin Katriinalta yhden suomeenpalaavan laukun samalla mukaan. Onneksi vältyin kysymyksiltä "oletko itse pakannut laukkusi", "eihän kukaan ole antanut sinulle mitään kannettavaksi" jne, sillä ihan täysin en olisi toisen laukun sisältöä pystynyt viranomaisille luettelemaan. Vaikka yritin seurata mitä sinne vilahti.
Leolle en saanut oikein edes kunnolla hyvästejä sanottua, kun herra tuntui olevan jotenkin alamaissa. Zayda kyllä selitteli jotain herran raha/passiongelmista, liekö olisi joutunut taas isompaankin pulaan. Kuitenkin oli jo jokusen hetken majaillut Copavin toimistohuoneessa, jonkun huhun mukaan heitetty omasta majapaikastaan (joku hotelli?) ulos. Herra on elänyt aika mielenkiintoisen kuuloista elämää aiemmin, asunut hienoissa hotelleissa ja hengaillut kasinoilla mm. Monacossa, asunut USA:ssa aikansa myös ja pitänytNicaraguan televisiossa omaa kokkishowta...Mutta siinä hurvitellessaan kai hassannut kaikki rahansa myös, viimeisenä pääteasemana Managua ja Zaydan ystävällisyys. Surullista, toivottavasti hän saa elämän nurkasta vähän paremmin kiinni. Waseemin mukaan kokkina olisi potentiaalia vaikka ravintolan pitämiseen, mutta häneen ei kuulemma voi luottaa. Joten ei olisi yhtiökumppaniksi, vaikka miten hyvä kokki olisikkin kyseessä. Harmi.
Zayda valitettavasti joutui heräämään viiden aikaan päästämään minua porteista ulos, mutta toisaalta pystyin samalla jättämään vielä viimeiset jäähyväiset ja kiitokset hänelle kaikesta. Cesarin piti olla hakemassa sovitusti, mutta joku hänen kaverinsa olikin odottamassa. Zaydakin suhtautui alussa hieman skeptisesti hänen kyytiin hyppäämiseensä, mutta eipä auttanut muuta kun pompata kyytiin. Ja vieläkään en päässyt omaisuudestani eroon, se oliskin ollut aika kohtalon ivaa tässä kohtaa. Kentälle pääsin kuitenkin ajoissa, ja laukkujen määrästäkään ei tullut mitään mukisemista. Viimeiset ostokset ja hei hei Nicaragua! Hasta luego, toivottavasti!
Isolla saarella sivistykseen paluun merkkinä lähinnä tiet ja autot, joita pikkusaarella ei ollut. Hämmentävää. Koska iltapäivä on jo sen verran pitkällä, mihinkään suureen saaritutkimusmatkaan ei into eikä oikein aikakaan (onneksi) riitä (sateisesta säästä puhumattakaan). Lähinnä keskityimme ensin majapaikan löytämiseen, Fisher's caven ruokalistan tutkimiseen, jälkiruokapaikan etsimiseen ja kookosleivän mutusteluun. Laiturin läheltä löytyikin 30 dollarilla sininen homeluola, jossa väsyneet matkaajat pystyivät yhden yön lojumaan aikaisille iltaunille.
Aamulla (tiistai 6.4) oli taas aikaisin otettava suunta lentokentälle, jos nyt sitä pientä taloa ja kiitorataa, jossa aamutuimaan oli enemmän ihmisiä kävelemässä kun lentokoneita varmaan yhden vuoden aikana, voisi lentokentäksi kutsua. La Costeñan joustava meininki taas tuli todistettua, kun minä lensin lipun mukaisesti Managuaan ja Katriinan ja Rosan oli tarkoitus taas mennä Bluefieldsiin jatkamaan työprojekteja. Kaikilla kuitenkin oli samat liput Managuaan. Joskus Managuan kone tekee välilaskun Bluefieldsissä, ja joskus taas ei, joten ei ollut muuta vaihtoehtoa, kun tulla kaikkien kentälle odottelemaan josko tänään olisi välilaskumyönteinen päivä. Liikennettä kuitenkin tuntui olevan sen verran, että Bluefieldsiin lähti jopa oma kone. Itse pääsin siinen tulomatkalla kauhisteltuun laatikkomaiseen masinaan, joka kuitenkin onneksi pysyi ilmassa. Ja siellä oli jopa lentoemo kahvitarjoiluineen, luksusta.
Kentällä koitti myös se väistämätön eron hetki molemmista loistavista matkakumppaneista iskuryhmän Katriina ja Rosa jatkaessa töiden merkeissä kohti Bluefieldsiä minun koneeni jälkeen. Tätä matkaa tullaan kyllä muistelemaan vielä kerta jos toinenkin, toivottavasti myös yhdessä laukkuun tungetun Flor de Cañan äärellä. Ei sitä ainetta kukaan muu varmaan osaa tarpeeksi arvostaa, kun toinen paikanpäällä nauttinut. Jäin kyllä kateelliseksi tyttöjen matkasta Bluefieldsiin ja sieltä pangalla/bussilla El Raman kautta maan halki aina Managuaan. Mutta joku toinen kerta se reitti, samoin eteläinen San Carlos jokineen..
Samainen luottokuski Cesar oli onneksi taas kentällä vastassa, joten siinä vaiheessa ei tarviste enää pelätä ryöstöä. Ehkä siitä suojasta maksaa sen 15 dollaria helposti. Samalla sain diilattua myös turvallisen kyydin seuraavalle päivälle, kun oma ja vähän muidenkin omaisuus on tulossa samalle kentälle, kansainväliselle puolelle. Koska päivä ei vielä ollut puolessakaan copaviin saapuessa, ehdin näppästi vielä viimeiselle torikierkkoseklle Huembesiin testaten samalla viimeisen kerran Managuan taksien luottavuuden. Vieläkään ei mitään sattunut, ihme kyllä. Kadulla törmäsin Maissisaarilta kotisin olevaan Royihin, joten onneksi sai jollekin ihan englanniksi hehkutettua miten hieno mesta se pienempi erityisesti oli. Herra itse oli käynyt saarilla juuri ennen pääsiäistä.
Cardemommassa piti kanssa käydä Waseemia moikkaamassa lounaan merkeissä, ja toreilun jälkeen vielä toistamiseen. W saikin helposti houkuteltua Santeeraan parille, ehtiihän sitä pakata myöhemminkin. Paluumatkalla olikin hyvä parin maistiaisen jälkeen ostaa ne laukkuun tungettavat Flor de Cañatkin. Vielä lähifritangasta haikeana viimeiset gallo pintot ja tahadat (banaanilastut), ja pakkaamisen kimppuun. American Airlines sallii Atlantin yli ystävällisesti 2 laukkua, joten nappasin kyytiin Katriinalta yhden suomeenpalaavan laukun samalla mukaan. Onneksi vältyin kysymyksiltä "oletko itse pakannut laukkusi", "eihän kukaan ole antanut sinulle mitään kannettavaksi" jne, sillä ihan täysin en olisi toisen laukun sisältöä pystynyt viranomaisille luettelemaan. Vaikka yritin seurata mitä sinne vilahti.
Leolle en saanut oikein edes kunnolla hyvästejä sanottua, kun herra tuntui olevan jotenkin alamaissa. Zayda kyllä selitteli jotain herran raha/passiongelmista, liekö olisi joutunut taas isompaankin pulaan. Kuitenkin oli jo jokusen hetken majaillut Copavin toimistohuoneessa, jonkun huhun mukaan heitetty omasta majapaikastaan (joku hotelli?) ulos. Herra on elänyt aika mielenkiintoisen kuuloista elämää aiemmin, asunut hienoissa hotelleissa ja hengaillut kasinoilla mm. Monacossa, asunut USA:ssa aikansa myös ja pitänytNicaraguan televisiossa omaa kokkishowta...Mutta siinä hurvitellessaan kai hassannut kaikki rahansa myös, viimeisenä pääteasemana Managua ja Zaydan ystävällisyys. Surullista, toivottavasti hän saa elämän nurkasta vähän paremmin kiinni. Waseemin mukaan kokkina olisi potentiaalia vaikka ravintolan pitämiseen, mutta häneen ei kuulemma voi luottaa. Joten ei olisi yhtiökumppaniksi, vaikka miten hyvä kokki olisikkin kyseessä. Harmi.
Zayda valitettavasti joutui heräämään viiden aikaan päästämään minua porteista ulos, mutta toisaalta pystyin samalla jättämään vielä viimeiset jäähyväiset ja kiitokset hänelle kaikesta. Cesarin piti olla hakemassa sovitusti, mutta joku hänen kaverinsa olikin odottamassa. Zaydakin suhtautui alussa hieman skeptisesti hänen kyytiin hyppäämiseensä, mutta eipä auttanut muuta kun pompata kyytiin. Ja vieläkään en päässyt omaisuudestani eroon, se oliskin ollut aika kohtalon ivaa tässä kohtaa. Kentälle pääsin kuitenkin ajoissa, ja laukkujen määrästäkään ei tullut mitään mukisemista. Viimeiset ostokset ja hei hei Nicaragua! Hasta luego, toivottavasti!
perjantai 9. huhtikuuta 2010
Scuba Diver Hintikka - 15 vuoden jälkeen
Sunnuntaina olikin aamuherätys taas ennen kasia, Katriinan ja Rosan jäädessä vetelemään sikeitä Bottle Houseen. Kohti Dive shopia ja Jeffin tiukkaa sukellusopetusta. Kurssipäivä nro 2 olikin aika pitkä: aamusta aloitetaan laitteiden kasamisella ja purkamisella, tässä kohtaa luotetaan metodiin "kertaus on opintojen äiti". Kyllä on tässäkin lajissa pikkasen kehitystä tapahtunut 15 vuodessa, eniten ehkä tasapainotusliivien kohdalla (onko edes oikea termi, muista näitä enää suomeksi edes). Kaikki rojut taas niskaan ja reisilihastreenillä kohti allasta käytännön harjoituksia varten. Jeff kiusaa kyllä ihan kunnolla, sillä ei suostu ottamaan mitään puolittain onnistuneita suorituksia vastaan. Ja hyvä niin! Siellä vierähtääkin sen verran aikaa, että sopivasti 10 minuutin vapaakellunta ilman kamoja -kohta suorituksista ajoittuu puolelle päivälle, eli paahtavimman auringon armoille. Mikäs siinä kuitenkin lilluessa, kun kerrankin tietää että joku seuraa että ei ihan minkään paatin alle pääse vahingossa lillumaan. Ansaittu rentoutumishetki. Lopputuloksena kuitenkin kaiken läträämisen jälkeen on näppärät sukeltajan rusketusrajat puolimärkäpuvusta. Aurinko ottaa siis kivasti pari metriä veden pinnan allakin. MOT.
Lounastauko tuli kellumisesta huolimatta ihan tarpeeseen, kun aamupalakin jäi taas väliin. Ei silti auta rentoilla liikaa sillä pian oli taas palattava Dive shopille, odottamaan 14:30 lähtevää sukelluserää. Klo 11:30 sukellukselle en olisikaan ehtinyt mukaan, joten kivasti jäi taukoa ottaa vähän happea. Ja Jeffin suosituksen mukaan 14:30 sukellus olisi paremmille mestoille, ja kohteeksi paljastuikin pitkän piilottelun jälkeen White Holes. Koska osa kurssista oli vielä tekemättä, sukelluksen aluksi jatkettiin vielä syvissä vesissä harjoituksia ennen kun lähdettiin varsinaiselle korallien tutkimusmatkalle. Kun maskin tyhjennykset ja kaikenmaailman kellumishommat oli tehty pienen hässäköinnin jälkeen oli aika suunnata räpylät viuhuen vedenalaisen maailman pauloihin. White Holes oli kyllä käymisen arvoinen, heti noin 5 min jälkeen näköpiiriin tuli ensimmäinen hai lajia nurse shark. Ei havaintoa mitä se on suomeksi.. (http://en.wikipedia.org/wiki/File:Nurse_Shark_4474.jpg) Niitä sitten näkyikin kokonaista 5 kappaletta reissun aikana! Ei hassummin tokalle sukellukselle. Jeffin mukaan pisin oli noin 1,5-2 metriä. Harmittavasti unohdin ottaa kameran mukaan veneestä, mutta toisaalta enpä pilannut omaa sukellustani sen kanssa leikkimällä. Kun kuitenkin olisi ollut ehkä vähän liikaa sähläystä tässä vaiheessa. Ja Jeff omien sanojensa mukaan keskittyi minun kyttäämiseen, joten ei voinut myöskään ottaa kameraa. Vaikka jossain vaiheessa tuntui keskittyvän enemmän minun härnäämiseen häviämällä mm. kokonaan näköpiiristä.. Kiusa se on pienikin kiusa, erityisesti syvyyksissä. Muuten reissulla tuli bongattua taas kasa erilaisia kaloja, joista on vaan englanninkielisiä nimiä taas mielessä. Koralleista näyttävin oli ehdottomasti Elkhorn coral (http://patricklynch.net/florida-keys-2008/molasses-reef-dives/elkhorn-coral-lynch.jpg).
Kurssin lopuksi vielä paperihommat, jotta saan kortin kotiin (ja kaamean korttikuvan nappaaminen sekaisessa sukellustukassa ja biksuissa). Ylimäärisenä kurssisuorituksina laiturihyppyhölmöilyt ja kuvaussessio "opetaja roikottaa oppilasta pää alaspäin". Sen jälkeen kerrankin ansaitulle oluelle auringonlaskua ihaillen! Taasen on varattuna illallinen Casa Iguanassa, joten loistoruokaakin oli odotettavissa hienon päivän päätteeksi. Ope Jeff ilmaantui paikalle rommipullon kanssa, joten sillä teemalla sitten illanvietto jatkuikin näppärästi suomalaisaustralialaiseen tyyliin päätyen Derekille valtaistuimille hörhöilemään. Tietysti jo totutusti matkalla Raymondin kanssa kättä paiskaten. Toivottavasti suurlähettiläspariskunta jäi taas entistä hämärämmistä läpistä paitsi..
Lounastauko tuli kellumisesta huolimatta ihan tarpeeseen, kun aamupalakin jäi taas väliin. Ei silti auta rentoilla liikaa sillä pian oli taas palattava Dive shopille, odottamaan 14:30 lähtevää sukelluserää. Klo 11:30 sukellukselle en olisikaan ehtinyt mukaan, joten kivasti jäi taukoa ottaa vähän happea. Ja Jeffin suosituksen mukaan 14:30 sukellus olisi paremmille mestoille, ja kohteeksi paljastuikin pitkän piilottelun jälkeen White Holes. Koska osa kurssista oli vielä tekemättä, sukelluksen aluksi jatkettiin vielä syvissä vesissä harjoituksia ennen kun lähdettiin varsinaiselle korallien tutkimusmatkalle. Kun maskin tyhjennykset ja kaikenmaailman kellumishommat oli tehty pienen hässäköinnin jälkeen oli aika suunnata räpylät viuhuen vedenalaisen maailman pauloihin. White Holes oli kyllä käymisen arvoinen, heti noin 5 min jälkeen näköpiiriin tuli ensimmäinen hai lajia nurse shark. Ei havaintoa mitä se on suomeksi.. (http://en.wikipedia.org/wiki/File:Nurse_Shark_4474.jpg) Niitä sitten näkyikin kokonaista 5 kappaletta reissun aikana! Ei hassummin tokalle sukellukselle. Jeffin mukaan pisin oli noin 1,5-2 metriä. Harmittavasti unohdin ottaa kameran mukaan veneestä, mutta toisaalta enpä pilannut omaa sukellustani sen kanssa leikkimällä. Kun kuitenkin olisi ollut ehkä vähän liikaa sähläystä tässä vaiheessa. Ja Jeff omien sanojensa mukaan keskittyi minun kyttäämiseen, joten ei voinut myöskään ottaa kameraa. Vaikka jossain vaiheessa tuntui keskittyvän enemmän minun härnäämiseen häviämällä mm. kokonaan näköpiiristä.. Kiusa se on pienikin kiusa, erityisesti syvyyksissä. Muuten reissulla tuli bongattua taas kasa erilaisia kaloja, joista on vaan englanninkielisiä nimiä taas mielessä. Koralleista näyttävin oli ehdottomasti Elkhorn coral (http://patricklynch.net/florida-keys-2008/molasses-reef-dives/elkhorn-coral-lynch.jpg).
Sukeltajien on helppo hymyillä. Peukuttaja openi Jeff.
Pintaan vielä viimeisen harjoitteen avulla noustua fiilis on mahtava. Onnittelut uudelle sukeltajalle! Tätä olen semitietoisesti vuosia vältellyt, vedoten eniten niihin paineentasausongelmiin. Tarkemmin ajatellen ehkä olen myös pelännyt sitä, että tykästyisin lajista jos olosuhteet on kohdillaan. Mietin kyllä kovasti meren pohjassa toistamiseen ollessani, että ahdistaako/ei ahdista/tykkäänkö/en tykkää/onko kivaa/ei ole kivaa jne. Ja kyllä lopputuloksena oli eiahdistunut rauhallinen olo, ja täydellinen nauttiminen hiljaisuudesta ja upeista näkymistä.
Kurssin lopuksi vielä paperihommat, jotta saan kortin kotiin (ja kaamean korttikuvan nappaaminen sekaisessa sukellustukassa ja biksuissa). Ylimäärisenä kurssisuorituksina laiturihyppyhölmöilyt ja kuvaussessio "opetaja roikottaa oppilasta pää alaspäin". Sen jälkeen kerrankin ansaitulle oluelle auringonlaskua ihaillen! Taasen on varattuna illallinen Casa Iguanassa, joten loistoruokaakin oli odotettavissa hienon päivän päätteeksi. Ope Jeff ilmaantui paikalle rommipullon kanssa, joten sillä teemalla sitten illanvietto jatkuikin näppärästi suomalaisaustralialaiseen tyyliin päätyen Derekille valtaistuimille hörhöilemään. Tietysti jo totutusti matkalla Raymondin kanssa kättä paiskaten. Toivottavasti suurlähettiläspariskunta jäi taas entistä hämärämmistä läpistä paitsi..
Pyramidi
Corn Island - takauma nro 2
Lauantain aikainen herätys ja Dive shopille käpöttely kasiksi. Sitä ennen aamun ensimmäinen harjoitus onkin vääntää Rosalle piilarit päähän. Enpä ole moista aiemmin toiselle tehnyt, mutta yllättävän hyvin saadaan homma yhteistyössä hoidettua, reippaasti siihen varattua puolta tuntia lyhemmässä ajassakin jopa. Ja ilman henkilövahinkojakin jopa. Derekin aamupala jäi kyllä väliin, kun keittiön epäkohtelias aamuvuorolainen hiipii paikalle vasta puoli kasiksi. Päivän ensimmäinen tehtävä on puun varjossa kirjallisesti sukelluksen perusasioiden läpikäynti Yurin (saarelta kotoisin oleva sukellusope) ja Jeffin (aussi) kanssa, minkä jälkeen siirrttiin "altaaseen" läträämään (käytännössä rannassa poijuilla ja köydellä rajattu alue). Vanhoja kunnon maskin tyhjennysharjotukisia, tuttuja jo CMAS-ajoilta jne.. Ihmeen hyvin molemmilla piilarihirmuilla linssit päässä, jos vaan muistaa pistää maskin täyttämissä simmut kiinni.
Taun jälkeen lähdetäänkin varsinaiselle sukellukselle, kohteena John's garden. Saadaan mellestää ihan omalla porukalla, kun mukaan lähtee vain samat opettajat meidän lisäksi. Lopputuloksena 51 min lutraushetki, ei kovin syvissä vesissä (reilu 6 m), mutta kuitenkin sukelletaan keskellä koralleja ja erivärisiä ja kokoisia kaloja. Lisäksi bongataan kiven raosta hummeri (nyt ei ollut hummerikausi, joten sitä ei ravintoloistakaan saanut kun joko pakasteena tai laittomana). Loppuhuipennuksena yksi rauskukin irrottautuu pohjahiekasta leijailemaan maijasteetillisesti paikalta pois. Rosan vedenpitämä kamera oli koko keikan Yurilla, kovassa käytössä vielä. Aivan loistavaa kuvamateriaaliakin jäi muistoksi.
Kaikki tykkäsivät kovasti hyvin onnistuneesta sukelluksesta! Tietysti kauppamiehenä Jeff alkaa heti paluukyydissä myydä ideaa mahdollisuudesta jatkaa joko Open water -kurssilla (mihin ei valitettavasti ole aikaa) tai sitten parin päivän Scubadiver -kurssila. Ja minä tietysti pienen pohdinna jälkeen sopivasti taas makuun päässeenä olen helppo, ja nappaan koukkuun heti kiinni. Vaikka koko Padin Open wateriin ei ole aikaa, scuballa saa kuitenkin jo pysyvän sukellusluvan (vaikkakin vaan ohjaajan kanssa ja 12 metriin, mutta se riittää mulle ihan kivasti tässä vaiheessa). Tästä palkintona loppupäivälle 3 tuntia videoiden tuijotusta ja opiskelua hikisessä kopperossa, märissä uikkareissa. Päivän Dive shop -hengailun päätteeksi vielä koe. Kun aamun sukellus on osa kurssia, on päivän päätteksi iso osa kurssista jo suoritettu.
Tytöt olivat jättäneen ystävällisesti tiedon Casa Iguanan valinnasta illallispaikaksi Dive shopille, mutta nihkeissä uikkareissa ei viitsinyt suoraan lähteä. Kieli vyön alla Derekille takaisin hiippailtuani ja pikasuihkussa käytyäni Katriina esittikin meiningistä huvittuneena kysymyksen "tunnetko rentoutuneesi kun pääset kotiin?". Onneksi vastaaminen oli helppoa, sillä tiedän rentoutuvani usein parhaiten tekemällä jotain ihan muuta mitä kotona tekisin. Ja vielä jotain sellaista, mihin voi keskittää ajatuksensa kokonaan ja sulkea kaiken maailman murehtimisen pois hetkeksi. Videoiden tuijottelu oli kyllä silti aika puuduttavaa, mutta odotin jo innolla seuraavan päivän konkreettisia harjotteita altaassa ja uutta sukellusta. Olisi tuon ajan tietysti voinut riippumatossakin maata, mutta toisaalta ehtii siellä haudassakin taas loikoilla..
Iguanaan siis illalliselle rapuja taas polulla hätistelle ja väistellen. Loistoruokaa! Paikka harrastaa ruokien eurooppalaistyylistä maustamista, vaikka paikallista kalaa onkin tarjolla. Jopa alkusalaatit ja jälkkärit isketään pöytään. Iguanan terassilla illan mielenkiintosin aihe on toteemieläimet: kaikkea kyyttölehmästä mangusteihin on ehdolla kun seurueessa on myös Ulla ja Jeff muiden satunnaisten matkailijoiden ja meidän lisäksi. Itselleni kuulemma osuvin on Jeffin ehdottama Nalle Puhin Pöllö. En ihan vieläkään itse näe mistä tämä tuli, vaikka muut innostuivat ideasta ihan täysin. Pitää jostain kaivaa pari Nalle Puhia ja tutustua aiheeseen lisää. Katriinan kyyttölehmä ja Rosa lontoolainen citykettu kirvottivat kanssa aika hyvät keskustelut.
Tranquilon terassilla jatkettiin edellisenä päivänä aloitettua listojen kirjoittelua: käydyt maat, harrastukset, hiusten värit, asuinpaikat.. Ja muitakin vähän julkaisukelvottomia listoja tuli tehtyä parin drinkin voimalla. Aiheet oli haarukoitu sen verran demokraattisesti loppupeleissä, että jokaiselle löytyi joku voittajalista. Pitää yrittää säilyttää osa listoista, jotta syksyllä Katriinan palatessa Suomeen voidaan samalla kokoonpanolla tehdä uusintatarkistus tiettyihin aihepiireihin: pitäkääs tytöt kirjaa!
Illan päätteksi Raymond tietysti toimi taas polunvartijana Derekille palatessa, luotettava kaveri!
Taun jälkeen lähdetäänkin varsinaiselle sukellukselle, kohteena John's garden. Saadaan mellestää ihan omalla porukalla, kun mukaan lähtee vain samat opettajat meidän lisäksi. Lopputuloksena 51 min lutraushetki, ei kovin syvissä vesissä (reilu 6 m), mutta kuitenkin sukelletaan keskellä koralleja ja erivärisiä ja kokoisia kaloja. Lisäksi bongataan kiven raosta hummeri (nyt ei ollut hummerikausi, joten sitä ei ravintoloistakaan saanut kun joko pakasteena tai laittomana). Loppuhuipennuksena yksi rauskukin irrottautuu pohjahiekasta leijailemaan maijasteetillisesti paikalta pois. Rosan vedenpitämä kamera oli koko keikan Yurilla, kovassa käytössä vielä. Aivan loistavaa kuvamateriaaliakin jäi muistoksi.
Pinnan yläpuolella vielä naurattaa
Ryhmä rämä meren pohjassa
Värikäs kala: fairy basslet
Southern stingray, elikkäs jonkunmerkkinen rausku
Kaikki tykkäsivät kovasti hyvin onnistuneesta sukelluksesta! Tietysti kauppamiehenä Jeff alkaa heti paluukyydissä myydä ideaa mahdollisuudesta jatkaa joko Open water -kurssilla (mihin ei valitettavasti ole aikaa) tai sitten parin päivän Scubadiver -kurssila. Ja minä tietysti pienen pohdinna jälkeen sopivasti taas makuun päässeenä olen helppo, ja nappaan koukkuun heti kiinni. Vaikka koko Padin Open wateriin ei ole aikaa, scuballa saa kuitenkin jo pysyvän sukellusluvan (vaikkakin vaan ohjaajan kanssa ja 12 metriin, mutta se riittää mulle ihan kivasti tässä vaiheessa). Tästä palkintona loppupäivälle 3 tuntia videoiden tuijotusta ja opiskelua hikisessä kopperossa, märissä uikkareissa. Päivän Dive shop -hengailun päätteeksi vielä koe. Kun aamun sukellus on osa kurssia, on päivän päätteksi iso osa kurssista jo suoritettu.
Tytöt olivat jättäneen ystävällisesti tiedon Casa Iguanan valinnasta illallispaikaksi Dive shopille, mutta nihkeissä uikkareissa ei viitsinyt suoraan lähteä. Kieli vyön alla Derekille takaisin hiippailtuani ja pikasuihkussa käytyäni Katriina esittikin meiningistä huvittuneena kysymyksen "tunnetko rentoutuneesi kun pääset kotiin?". Onneksi vastaaminen oli helppoa, sillä tiedän rentoutuvani usein parhaiten tekemällä jotain ihan muuta mitä kotona tekisin. Ja vielä jotain sellaista, mihin voi keskittää ajatuksensa kokonaan ja sulkea kaiken maailman murehtimisen pois hetkeksi. Videoiden tuijottelu oli kyllä silti aika puuduttavaa, mutta odotin jo innolla seuraavan päivän konkreettisia harjotteita altaassa ja uutta sukellusta. Olisi tuon ajan tietysti voinut riippumatossakin maata, mutta toisaalta ehtii siellä haudassakin taas loikoilla..
Iguanaan siis illalliselle rapuja taas polulla hätistelle ja väistellen. Loistoruokaa! Paikka harrastaa ruokien eurooppalaistyylistä maustamista, vaikka paikallista kalaa onkin tarjolla. Jopa alkusalaatit ja jälkkärit isketään pöytään. Iguanan terassilla illan mielenkiintosin aihe on toteemieläimet: kaikkea kyyttölehmästä mangusteihin on ehdolla kun seurueessa on myös Ulla ja Jeff muiden satunnaisten matkailijoiden ja meidän lisäksi. Itselleni kuulemma osuvin on Jeffin ehdottama Nalle Puhin Pöllö. En ihan vieläkään itse näe mistä tämä tuli, vaikka muut innostuivat ideasta ihan täysin. Pitää jostain kaivaa pari Nalle Puhia ja tutustua aiheeseen lisää. Katriinan kyyttölehmä ja Rosa lontoolainen citykettu kirvottivat kanssa aika hyvät keskustelut.
Tranquilon terassilla jatkettiin edellisenä päivänä aloitettua listojen kirjoittelua: käydyt maat, harrastukset, hiusten värit, asuinpaikat.. Ja muitakin vähän julkaisukelvottomia listoja tuli tehtyä parin drinkin voimalla. Aiheet oli haarukoitu sen verran demokraattisesti loppupeleissä, että jokaiselle löytyi joku voittajalista. Pitää yrittää säilyttää osa listoista, jotta syksyllä Katriinan palatessa Suomeen voidaan samalla kokoonpanolla tehdä uusintatarkistus tiettyihin aihepiireihin: pitäkääs tytöt kirjaa!
Tässä lienee lista vierailluista maista menossa
Voittajan irvistys
Illan päätteksi Raymond tietysti toimi taas polunvartijana Derekille palatessa, luotettava kaveri!
Corn Island - takauma nro 1
Viikko sitten torstaina siis lähdettiin kolmestaan Katriinan ja Rosan kanssa paratiisin etsintään jo ennen aamun sarastusta. Suuntana Karibian rannikko ja saari nimeltä Little Corn Island. Unet jäi sellaseen puolen tunnin torkahdukseen, ennen neljää jo piti olla ylhäällä. Copavin kodinhengetär Leonardo innostui jostain syystä paistamaan lähtijöille siihen aikaan lettuja ja keittämään kahvia! Ja mehän emme valittaneet.. Suurlähetystön luottotaksikuski Cesar toimitti meidät hyvissä ajoissa kentälle. Täkäläinen La Costeña on lentoyhtiönä sellainen, että parempi olla varsinkin vilkkaimpaan lomaaikaan ajoissa, jotta varmistaa koneeseen pääsynsä. Liputhan meillä oli kyllä jo, mutta se ei välttämättä varmista paikkaa oikeassa koneessa ja oikeaan aikaan. Olimme kuitenkin hyvin ensimmäisten joukossa, ja pienen odotuksen jälkeen saimme boarding passit nrot 7-9. Tanskalaiset Line ja Ulla saapuivaat samoihin aikoihin kentälle, ja hekin liittyivät numeroissa heti meidän kantaan. Hyvin ylimalkaisen turvatarkastuksen jälkeen totuus lentoyhtiön pienuudesta ja samalla selitys hämmentävän sekavalle ja ehkä tavallaan joustavallekin lentotoiminnalle paljastui, kun näki itse koneet. Oletin kyllä koneiden olevan pieniä, mutta lähinnä tasoa Hki-Jyväskylä -välin potkurivehkeet. Enkä mitään 12 paikkasia pikkurimpuloita, minkä kyytiin me ensimmäiset 12 onnekasta boarding passin omistajaa päädyimme. Toisaalta meidän perässä samaan paikkaan lähtenyt kone oli isompi, mutta todella oudon neliskanttinen.. La Costeña punnitseekin ihan syystä matkatavaroiden lisäksi ihmisetkin. Onneksi ei tarvinnut itse nähdä lukuja, ei ihan tässä vaiheessa nappaa tietää montako miljoonaa kiloa on matkan varrella lähtenyt mukaan.
Kone laskeutui 1,5h matalalla lentelyn jälkeen Big Corn Islandille, jossa on pienempään määränpäähän verrattuna iso autoineen ja teineen. Matkatavarat tulivat vasta seuraavalla koneella, joten sen jälkeen vasta mittari satamaan ja pangaa odottelemaan. Suurlähettiläs miehineen tuli myös laukkujemme kanssa samalla koneella, joten diilasimme itsemme samaan venekyytiin kun sama majapaikkakin kerran on. Little Corn Island sijaitsee noin 30 km päässä isoveljestään (molemmat joku 70 km Nicaraguan itärannikosta). Isolle saarelle pääsee myös paatilla Bluefieldistä. Pikkusaarelle siirtymistä ei voi suositella heikkohermoisimmille, sillä siirtyminen isolta maissilta pienelle on parhaimmillaan aikamoista vuoristorataa. Pangat vetää hattuarviolta joku 30 henkeä ja perässä on pari varmaan muutaman sadan hepon moottoria. Ja sillä kun painetaan kunnon aallokossa, 150 cordoballa saa aikamoisen 40 minuutin huvipuistoajon. Oli penkissä pysymistä menomatkalla, kun panga tipahti kolahtaen aallon pohjalle.
Pangat päätyvät pikkusaarella länsipuolen kylään, josta oli vielä jokunen matka meidän majapaikkaamme Derek's placeen, joka taas sijaitsi saaren pohjoispuolella. Koko saaren ollessa noin 1,5 neliökilometriä pinta-alaltaan, ei kävelymatkana etäisyys kuitenkaan ollut kun 20 minuuttia. Sillä saarella tosiaan ei ole kävelypolkuja kummempia teitä eikä yhtään autoakaan. Suits me! Venematka oli tavaroiden kannalta kuitenkin kätevämpi, joten Derek oli tilattu noukkiamaan meidät rannasta. Kun niillä nurkilla muutenkaan ei missään asiassa ihan jäniksen selässä olla, ehdittiin Derekiä odotellessa syömäänkin. Bridgetin ravintolassa pääsi kanssa maistamaan sekä saarelaisten letkeää liikkumista ja toisaalta hyvää ruokaa, kun kana käytiin varmasti tuoreeltaan tappamassa valmistusajasta päätellen keittiön takana. Mutta hyvää kannattaa aina odottaa.
Derekille päästyä paratiisi alkoikin hahmottua. Paikassa oli kyllä sitä jotain, kunnon piilopaikan ainekset ainakin täysin hallussa. Ehkä 4 eri cabanaa, hyvin kotoinen tunnelma pienuuden vuoksi. Se turkoosi meri parin metrin päässä, palmuja.. Rauhan tyyssija, sivussa muusta maailmasta. Saarella johtuvasta kaivosta juomakelpoista vettä hanasta. Meidän majamme on osuvasti Bottle house, rakennuselementteinä käytetty Flor de Caña -pulloja. Iltapäivä paratiisissa on tietysti aloitettava uinnilla, oluella ja kunnon päiväunilla valvotun yön jäljiltä. Karibian tuulessa riippumatossa nukkuessa tuli jopa kylmä pitkästä aikaa, sen siitä saa kun menee märissä uikkareissa makoilemaan. Päätin siitä terästatyessaaäni lähteä tyyppaamaan sitä 20 min kävelymatkaa kylään, mikä olikin taas loistava idea juuri auringon laskiessa ja pimeyden laskeutessa pöpelikköön. Eksymiseksihän sen meni tietysti, sanomattakin selvää. Tulipa tutustuttua kuitenkin lähirantoihinkin vääriä polkuja testatessa otsalampun kanssa. Onneksi löysin takaisin "kotiin" aperitiivirommille ja illalliselle. Suurlähettiläspariskunta toivottavasti jäi paitsi hyvistä aperitiivipullon siivittämistä jutuistamme, mitäs ovat heti istumakatoksen viereisessä mökissä.
Perjantaina herätessä Bottle housen parvelta tytsyjen tuhistessa parisängyssä saattoi todeta vetässeensä varmaan yhdet reissun parhaista yöunista. Se tukeva merituuli kun viilensi ilmaa kerrankin sen verran, että yöllä ei tarvinnut jatkuvasti hikoilla. Aurinkorasvassa uiminen, aamupala ja rantoja pitkin saareen tutustumista. Sitä turkoosia merta ja valkoista hiekkaa sitten löytyikin, kuten edellisen postauksen kuvasta saattoi päätellä. Kyseinen kuva on toisen potentiaalisen majapaikan, Casa Iguanan terassilta otettu, saaren itäpuolelta. Siellä on se pisin ja hienoin ranta. Casa Iguanan terassia ennen olimme jo käyneet Dive shopilla kyselemässä snorklausreissuja. Derekiltäkin sellaisen olisi saanut diilatua, mutta kävimme kysymässä kilpailevaan tarjousta toisesta saaren sukellusfirmasta. Ja mehän olimme sitten niin helppoja nakkeja, että Jeffin myyntipuheiden jälkeen snorklaus vaihtui Discover Scuba Dive -settiin seuraavalle aamulle. Jälkeenpäin kyllä saimme vähän kinaa siitä, kuka oli oikeasti ajatellut sukellusta ensin (jo ennen saarea). Nähtävästi asia oli ollut kaikkien mielissä, itsekin kun kuikuilin kyseisen mestan sivuja jo ennen saarelle siirtymistä. Tältä taustalta moisen paketin myyminen oli lastenleikkiä. Itse sukelluskurssin joskus vuonna -92 suorittaneena kun kipinä jatkaa on ollut aina olemassa, mutta vihaan Suomen sameita vesiä. Ja vielä kun paineentasauksen kanssa on ihan tasaisella maallakin riittävästi ongelmia, on näillä tekosyillä voinut jättää asian vuosiksi takaraivoon hautumaan enemmän ja vähemmän tarkoituksella. Edellinen sukellus taitaakin olla vuodelta -95, mutta kuitenkin ihan alan mestasta, Suurelta Valliriutalta Ausseista.
Tranquilossa kalalounas tanskalaisten tytsyjen kanssa, kyseisellä paikalla onkin myöhempien tietojen mukaan sama omistaja kun Casa Iguanalla ja Dive shopilla. Jenkit jyllää silläkin saarella. Derekille vievä polku tulikin tutuksi edestakaisin tetsaillessa, mutta pieni lenkkeily tekikin hyvää. Pidemmän lenkin sai vielä, kun otti keskelta saarta kulkevan polun paluureitiksi. Tietysti saarelta löytyi myös baseball diamond, ja lighthouse. Kävin katsomassa käsittämätöntä kreolienglantia puhuneen paikallisen (whot your saying, lady? -lauseesta tuli aika paha siirtomaafiilis) miehen johdolla lighthousea, joka osottautuikin lähinnä ruosteiseksi metallihäkkyräksi. En uskaltanut edes hienojen maisemien takia kiivetä mangopuiden latvojen yläpuolelle, enkä antaa kameraani oppaalle kuvien toivossa. Jälkimmäistä siksi, kun älysin rahojen olevan finaalissa ja avulias oppaani jäi siksi nolosti ilman tippiä. Kielistä sen verran, että Nicaraguan itärannikolla ja saarilla puhutaan espanjan lisäksi kreolienglantia (ja vielä miskitoa, alkuperäiskieltä). Onneksi puhuvat turistmoille vähän siistimpää versiota, sillä kyläläisten keskinäisistä keskusteluista kyllä ei ottanut välillä mitään selvää peruskouluenglannilla.
Illalliseksi oli varattu jo päivällä kehuttu kuubalaisravinteli, tilaten jo heidän signature-possuaan etukäteen. Lööbailun jälkeen siis lenkki takaisin kylälle, tällä kertaa ensimmäisen kerran kunnon pimeässä. Ja samalla ensimmäinen tutustuimen saaren pienelijöhin, eli erikokoisiin ja värisiin taskurapuihin, jotka lampun valokiilassa viilettävät sivuttain pitkin polkua ja rapisevat viereissä puskissa. Kylällä on todella hiljasta, Tranquilossakaan ei ole edes nuotiota viriteltynä. Pitkäperjantai.. Ei maksanut vaivaa lähteä metsästämään bileitä saaren toiselta puolelta, joten loistopöperöiden jälkeen olikin fiksumpaa hiihdellä Bottle Houseen takaisin keräämään voimia aikaiseen aamuherätykseen. Yön pimeydessä takaisin Derekille hiippaillessa törmättiin oikein jättiläisrapuun kaikkiin aiemmin nähtyihin verrattuna. Kyseiseen kaveriin ehdittiin tutustuakin seuraavinakin iltoina, kun (kavereiden kesken) Raymond odottelikin uskollisesti joka ilta aikalailla samassa paikassa keskellä polkua. Raymondista olisi ihan kivan illallisen saanut.
Laskeutuminen
Turkoosin meren ensikosketukset. Hienosti koneen pyörällä maustettuna. Ei ihan jokaisesta reittikoneesta moista näkökulmaa saakaan.
Kone laskeutui 1,5h matalalla lentelyn jälkeen Big Corn Islandille, jossa on pienempään määränpäähän verrattuna iso autoineen ja teineen. Matkatavarat tulivat vasta seuraavalla koneella, joten sen jälkeen vasta mittari satamaan ja pangaa odottelemaan. Suurlähettiläs miehineen tuli myös laukkujemme kanssa samalla koneella, joten diilasimme itsemme samaan venekyytiin kun sama majapaikkakin kerran on. Little Corn Island sijaitsee noin 30 km päässä isoveljestään (molemmat joku 70 km Nicaraguan itärannikosta). Isolle saarelle pääsee myös paatilla Bluefieldistä. Pikkusaarelle siirtymistä ei voi suositella heikkohermoisimmille, sillä siirtyminen isolta maissilta pienelle on parhaimmillaan aikamoista vuoristorataa. Pangat vetää hattuarviolta joku 30 henkeä ja perässä on pari varmaan muutaman sadan hepon moottoria. Ja sillä kun painetaan kunnon aallokossa, 150 cordoballa saa aikamoisen 40 minuutin huvipuistoajon. Oli penkissä pysymistä menomatkalla, kun panga tipahti kolahtaen aallon pohjalle.
Pangat päätyvät pikkusaarella länsipuolen kylään, josta oli vielä jokunen matka meidän majapaikkaamme Derek's placeen, joka taas sijaitsi saaren pohjoispuolella. Koko saaren ollessa noin 1,5 neliökilometriä pinta-alaltaan, ei kävelymatkana etäisyys kuitenkaan ollut kun 20 minuuttia. Sillä saarella tosiaan ei ole kävelypolkuja kummempia teitä eikä yhtään autoakaan. Suits me! Venematka oli tavaroiden kannalta kuitenkin kätevämpi, joten Derek oli tilattu noukkiamaan meidät rannasta. Kun niillä nurkilla muutenkaan ei missään asiassa ihan jäniksen selässä olla, ehdittiin Derekiä odotellessa syömäänkin. Bridgetin ravintolassa pääsi kanssa maistamaan sekä saarelaisten letkeää liikkumista ja toisaalta hyvää ruokaa, kun kana käytiin varmasti tuoreeltaan tappamassa valmistusajasta päätellen keittiön takana. Mutta hyvää kannattaa aina odottaa.
Derekille päästyä paratiisi alkoikin hahmottua. Paikassa oli kyllä sitä jotain, kunnon piilopaikan ainekset ainakin täysin hallussa. Ehkä 4 eri cabanaa, hyvin kotoinen tunnelma pienuuden vuoksi. Se turkoosi meri parin metrin päässä, palmuja.. Rauhan tyyssija, sivussa muusta maailmasta. Saarella johtuvasta kaivosta juomakelpoista vettä hanasta. Meidän majamme on osuvasti Bottle house, rakennuselementteinä käytetty Flor de Caña -pulloja. Iltapäivä paratiisissa on tietysti aloitettava uinnilla, oluella ja kunnon päiväunilla valvotun yön jäljiltä. Karibian tuulessa riippumatossa nukkuessa tuli jopa kylmä pitkästä aikaa, sen siitä saa kun menee märissä uikkareissa makoilemaan. Päätin siitä terästatyessaaäni lähteä tyyppaamaan sitä 20 min kävelymatkaa kylään, mikä olikin taas loistava idea juuri auringon laskiessa ja pimeyden laskeutessa pöpelikköön. Eksymiseksihän sen meni tietysti, sanomattakin selvää. Tulipa tutustuttua kuitenkin lähirantoihinkin vääriä polkuja testatessa otsalampun kanssa. Onneksi löysin takaisin "kotiin" aperitiivirommille ja illalliselle. Suurlähettiläspariskunta toivottavasti jäi paitsi hyvistä aperitiivipullon siivittämistä jutuistamme, mitäs ovat heti istumakatoksen viereisessä mökissä.
Derek's place ja Bottle House
Saarella käytetään tuulivoimaa, tässä ehkä se vähemmän toimiva tuulivoimala.
Derekiltä löytyi 2 valtaistuinta suoraan merelle osoittaen. Kelpaisiko toinen Niinalle, jos ostettaisiinkin tämä saari sen Granadan edustalla lilluvan sijaan? Kun kerran tuolitkin olisi valmiina.
Perjantaina herätessä Bottle housen parvelta tytsyjen tuhistessa parisängyssä saattoi todeta vetässeensä varmaan yhdet reissun parhaista yöunista. Se tukeva merituuli kun viilensi ilmaa kerrankin sen verran, että yöllä ei tarvinnut jatkuvasti hikoilla. Aurinkorasvassa uiminen, aamupala ja rantoja pitkin saareen tutustumista. Sitä turkoosia merta ja valkoista hiekkaa sitten löytyikin, kuten edellisen postauksen kuvasta saattoi päätellä. Kyseinen kuva on toisen potentiaalisen majapaikan, Casa Iguanan terassilta otettu, saaren itäpuolelta. Siellä on se pisin ja hienoin ranta. Casa Iguanan terassia ennen olimme jo käyneet Dive shopilla kyselemässä snorklausreissuja. Derekiltäkin sellaisen olisi saanut diilatua, mutta kävimme kysymässä kilpailevaan tarjousta toisesta saaren sukellusfirmasta. Ja mehän olimme sitten niin helppoja nakkeja, että Jeffin myyntipuheiden jälkeen snorklaus vaihtui Discover Scuba Dive -settiin seuraavalle aamulle. Jälkeenpäin kyllä saimme vähän kinaa siitä, kuka oli oikeasti ajatellut sukellusta ensin (jo ennen saarea). Nähtävästi asia oli ollut kaikkien mielissä, itsekin kun kuikuilin kyseisen mestan sivuja jo ennen saarelle siirtymistä. Tältä taustalta moisen paketin myyminen oli lastenleikkiä. Itse sukelluskurssin joskus vuonna -92 suorittaneena kun kipinä jatkaa on ollut aina olemassa, mutta vihaan Suomen sameita vesiä. Ja vielä kun paineentasauksen kanssa on ihan tasaisella maallakin riittävästi ongelmia, on näillä tekosyillä voinut jättää asian vuosiksi takaraivoon hautumaan enemmän ja vähemmän tarkoituksella. Edellinen sukellus taitaakin olla vuodelta -95, mutta kuitenkin ihan alan mestasta, Suurelta Valliriutalta Ausseista.
Marsupilami ja beduiini
Tranquilossa kalalounas tanskalaisten tytsyjen kanssa, kyseisellä paikalla onkin myöhempien tietojen mukaan sama omistaja kun Casa Iguanalla ja Dive shopilla. Jenkit jyllää silläkin saarella. Derekille vievä polku tulikin tutuksi edestakaisin tetsaillessa, mutta pieni lenkkeily tekikin hyvää. Pidemmän lenkin sai vielä, kun otti keskelta saarta kulkevan polun paluureitiksi. Tietysti saarelta löytyi myös baseball diamond, ja lighthouse. Kävin katsomassa käsittämätöntä kreolienglantia puhuneen paikallisen (whot your saying, lady? -lauseesta tuli aika paha siirtomaafiilis) miehen johdolla lighthousea, joka osottautuikin lähinnä ruosteiseksi metallihäkkyräksi. En uskaltanut edes hienojen maisemien takia kiivetä mangopuiden latvojen yläpuolelle, enkä antaa kameraani oppaalle kuvien toivossa. Jälkimmäistä siksi, kun älysin rahojen olevan finaalissa ja avulias oppaani jäi siksi nolosti ilman tippiä. Kielistä sen verran, että Nicaraguan itärannikolla ja saarilla puhutaan espanjan lisäksi kreolienglantia (ja vielä miskitoa, alkuperäiskieltä). Onneksi puhuvat turistmoille vähän siistimpää versiota, sillä kyläläisten keskinäisistä keskusteluista kyllä ei ottanut välillä mitään selvää peruskouluenglannilla.
Illalliseksi oli varattu jo päivällä kehuttu kuubalaisravinteli, tilaten jo heidän signature-possuaan etukäteen. Lööbailun jälkeen siis lenkki takaisin kylälle, tällä kertaa ensimmäisen kerran kunnon pimeässä. Ja samalla ensimmäinen tutustuimen saaren pienelijöhin, eli erikokoisiin ja värisiin taskurapuihin, jotka lampun valokiilassa viilettävät sivuttain pitkin polkua ja rapisevat viereissä puskissa. Kylällä on todella hiljasta, Tranquilossakaan ei ole edes nuotiota viriteltynä. Pitkäperjantai.. Ei maksanut vaivaa lähteä metsästämään bileitä saaren toiselta puolelta, joten loistopöperöiden jälkeen olikin fiksumpaa hiihdellä Bottle Houseen takaisin keräämään voimia aikaiseen aamuherätykseen. Yön pimeydessä takaisin Derekille hiippaillessa törmättiin oikein jättiläisrapuun kaikkiin aiemmin nähtyihin verrattuna. Kyseiseen kaveriin ehdittiin tutustuakin seuraavinakin iltoina, kun (kavereiden kesken) Raymond odottelikin uskollisesti joka ilta aikalailla samassa paikassa keskellä polkua. Raymondista olisi ihan kivan illallisen saanut.
Meet Raymond. Everybody loves him.
keskiviikko 7. huhtikuuta 2010
torstai 1. huhtikuuta 2010
Corn Island on my mind
Tiistaiaamuna Matagalpa heräsi taas random sähkö/vesikatkoon, ei enää jaksa yllättää tässä maassa yhtään. Nettipimennossa ollessa oli ensimmäistä kertaa pakko käyttää nettikahvilan palveluita, kun päivän ohjelmassa oli setviä soittamalla vähän paluulentoihin liittyviä asioita. Onneksi nettikahvilan yhteydestä löytyi myös "puhelinkiska", joten ei tarvitse aina tukea Elisan toimintaa soittelemalla Suomen kautta kännykällä. Matagalpan torivisiitin ja vielä viimeisten kahviloiden jälkeen oli aika liikahtaa taas kohti Managuaa. Koska meneillään on tosiaan Semana Santa, pääsiäisviikko, on parempi hoitaa paluu jo tiistaina. Keskiviikkona bussit vielä huhupuheiden mukaan kulkisivat, mutta koska torstaiaamuna on lento todella aikaisin Karibian rannoille, ei uskalla riskeerata. Torstai ja perjantai kun ovat kaikkien tietojen täysin lomapäiviä, ilman mitään bussiliikennettäkään. Ja jääpä taas yksi päivä aikaa hengähtää ja hoitaa mm. pakollisia pyykinpesuvelvollisuuksia.
Bussimatka täydessä koulubussissa onkin sitten varmaan tämän reissun viimeinen, ja hieman haikeana käytän jokaisen tilaisuuden hyväksi ostaa mitä ihmeellisimpiä ruokaviritelmiä bussiin matkanvarrelta tulevilta myyjiltä. Osan matkassa vieressäni istuu englantia osaava täkäläinen kundi, jonka kanssa käydään maan poliittista tilannetta läpi. Harmittavasti hän kuitenkin poistui bussista suht alkumatkasta, jonka jälkeen jään äijäporukan keskelle loppumatkaksi. Kirjoineni ja matkaeväineni.. Matka sujuu taas kuitenkin jo totutun leppoisasti äijien horinoista huolimatta, ja matkan päätteeksi pääseen vielä tutustumaan taas uuteen bussiasemaan Managuassa. Onneksi taksilla kuitenkin pääsee, ja tälläkään kertaa kohdalle ei osu se taksi, joka haluaa välttämättä ryöstää turistin.
Copavissa onkin taas porukkaa kun pipoa, kun taloon on Zaydan, Katriinan ja Rosan (ja vakivierailija Leonardon) lisäksi ilmestynyt Zaydan Panaman-matkan aikainen tuttu, sveitsiläinen eläkeläinen Lisa. Nainen on nostattanut niskakarvoja talossa jo käsittääkseni viikon verran, ja kukaan ei tunnu tietävän miten pitkä visiitti on kyseessä. Lisa keskittyy lähinnä surffaamaan päivät pitkät halpoja lentoja seuraavaa etappiaan varten, ja valittamaan miten kaikki menee huonosti, maa on ikävä, lennot kalliita jne.. Samoin tiistaina talon viimeiseen vähänkin tilaa omaavaan huoneeseen ilmaantuu lähinaapurin joku saarnaajakaveri, tämäkin yli kuukaudeksi. Zaydaa käy sääliksi kyllä moinen trafiikki, puhumattakaan Katriinan hermoista. Mutta Katriina onneksi pääsee kaikkea karkuun sentään ainakin hetkeksi. Lievästi sanottuna Rosan hermot alkaavat olla myös tiukalla erityisesti sveitsiläisen kanssa, joten eiköhän kaikille Karibian puolelle siirtyminen tee hyvää.
Koska talo on sen verran täynnä, varaamme Rosan kanssa lähihostellista majapaikan yhdeksi yöksi. Hostelliin siirtyminen onkin taas tarina sikseen, kun matkalla "piipahdamme" Santeraan parille.. Ja loppujen lopuksi herätämme hostellin saapumalla paikalle puolenyön jälkeen, vaikka olimme jo soittaessa ilmoittaneet saapuvamme myöhään. Sen verran lähtemättömän vaikutuksen taisimme tehdä kuitenkin henkilökuntaan, että eiköhän se majapaikka ole nähty. Keskiviikon agendana piti olla mm. torivierailu, mutta pyykinpesun jälkeen yleinen notkuminen mm. lähikahvila Cardemomman omistajan luona vie voiton. Rosa on poissaollessani ehtinyt jo tutustua häneen vieraillessaan kahvilassa useasti. Ehtiihän sitä turuille ja toreille vielä ensi viikollakin, ehkä. Kuitenkin aikataulujen pitäessä minulla on vielä yksi puolikas Managua-päivä ohjelmassa jäljellä. Pakkaaminen on kaikkien agendalla, ja sitä onkin hyvä tehdä hitaasti ja varmasti. Lentokentälle lähtö kun on neljän aikaa aamusta, on lienee turha haaveilla maittavista yöunista. Samoilla silmillä vaan liikkeelle, ehtiihän sitä siellä rannoillakin nukkua.
Aamusta tosiaan on lento Corn Islandille, Karbian puolelle. Lopullinen määränpää on kahdesta Corn Islandista se pienempi, loogisesti nimeltään Little Corn Island. Majapaikkamme tulee ainakin ensimmäiset pari yötä olemaan Derek's Place (http://www.dereksplacelittlecorn.com/). Saa nähdä mitä pääsiäinen saarella tuo tullessaan, yksin siellä ei oletettavasti tarvitse ainakaan olla maan vilkkaimmasta lomaviikosta johtuen. Katriina viimeisen työpäivänsä jälkeen kertoikin mm. Suomen suurlähettilään olevan samalla lennolla ja tietysti myös lomailevan meidän viereisessä mökissä. Jee! Pitääkö meidän siis käyttäytyä? Oli miten oli, sinistä merta ja valkoista hiekkaa odotellessa. Tämä kanava päivittyy todennäköisesti seuraavan kerran vasta ensi viikolla, joten pidemmittä puheitta: Felices Pascuas! Sen kunniaksi onkin hyvä korkata pitkän matkan Estelín maaseudulta Managuaan tehnyt, Miraflorin isäntäperheeni kotitekoinen Rosa de Jamaica -kukasta valmistettu kotiviiniputeli. Salud!
Bussimatka täydessä koulubussissa onkin sitten varmaan tämän reissun viimeinen, ja hieman haikeana käytän jokaisen tilaisuuden hyväksi ostaa mitä ihmeellisimpiä ruokaviritelmiä bussiin matkanvarrelta tulevilta myyjiltä. Osan matkassa vieressäni istuu englantia osaava täkäläinen kundi, jonka kanssa käydään maan poliittista tilannetta läpi. Harmittavasti hän kuitenkin poistui bussista suht alkumatkasta, jonka jälkeen jään äijäporukan keskelle loppumatkaksi. Kirjoineni ja matkaeväineni.. Matka sujuu taas kuitenkin jo totutun leppoisasti äijien horinoista huolimatta, ja matkan päätteeksi pääseen vielä tutustumaan taas uuteen bussiasemaan Managuassa. Onneksi taksilla kuitenkin pääsee, ja tälläkään kertaa kohdalle ei osu se taksi, joka haluaa välttämättä ryöstää turistin.
Copavissa onkin taas porukkaa kun pipoa, kun taloon on Zaydan, Katriinan ja Rosan (ja vakivierailija Leonardon) lisäksi ilmestynyt Zaydan Panaman-matkan aikainen tuttu, sveitsiläinen eläkeläinen Lisa. Nainen on nostattanut niskakarvoja talossa jo käsittääkseni viikon verran, ja kukaan ei tunnu tietävän miten pitkä visiitti on kyseessä. Lisa keskittyy lähinnä surffaamaan päivät pitkät halpoja lentoja seuraavaa etappiaan varten, ja valittamaan miten kaikki menee huonosti, maa on ikävä, lennot kalliita jne.. Samoin tiistaina talon viimeiseen vähänkin tilaa omaavaan huoneeseen ilmaantuu lähinaapurin joku saarnaajakaveri, tämäkin yli kuukaudeksi. Zaydaa käy sääliksi kyllä moinen trafiikki, puhumattakaan Katriinan hermoista. Mutta Katriina onneksi pääsee kaikkea karkuun sentään ainakin hetkeksi. Lievästi sanottuna Rosan hermot alkaavat olla myös tiukalla erityisesti sveitsiläisen kanssa, joten eiköhän kaikille Karibian puolelle siirtyminen tee hyvää.
Koska talo on sen verran täynnä, varaamme Rosan kanssa lähihostellista majapaikan yhdeksi yöksi. Hostelliin siirtyminen onkin taas tarina sikseen, kun matkalla "piipahdamme" Santeraan parille.. Ja loppujen lopuksi herätämme hostellin saapumalla paikalle puolenyön jälkeen, vaikka olimme jo soittaessa ilmoittaneet saapuvamme myöhään. Sen verran lähtemättömän vaikutuksen taisimme tehdä kuitenkin henkilökuntaan, että eiköhän se majapaikka ole nähty. Keskiviikon agendana piti olla mm. torivierailu, mutta pyykinpesun jälkeen yleinen notkuminen mm. lähikahvila Cardemomman omistajan luona vie voiton. Rosa on poissaollessani ehtinyt jo tutustua häneen vieraillessaan kahvilassa useasti. Ehtiihän sitä turuille ja toreille vielä ensi viikollakin, ehkä. Kuitenkin aikataulujen pitäessä minulla on vielä yksi puolikas Managua-päivä ohjelmassa jäljellä. Pakkaaminen on kaikkien agendalla, ja sitä onkin hyvä tehdä hitaasti ja varmasti. Lentokentälle lähtö kun on neljän aikaa aamusta, on lienee turha haaveilla maittavista yöunista. Samoilla silmillä vaan liikkeelle, ehtiihän sitä siellä rannoillakin nukkua.
Aamusta tosiaan on lento Corn Islandille, Karbian puolelle. Lopullinen määränpää on kahdesta Corn Islandista se pienempi, loogisesti nimeltään Little Corn Island. Majapaikkamme tulee ainakin ensimmäiset pari yötä olemaan Derek's Place (http://www.dereksplacelittlecorn.com/). Saa nähdä mitä pääsiäinen saarella tuo tullessaan, yksin siellä ei oletettavasti tarvitse ainakaan olla maan vilkkaimmasta lomaviikosta johtuen. Katriina viimeisen työpäivänsä jälkeen kertoikin mm. Suomen suurlähettilään olevan samalla lennolla ja tietysti myös lomailevan meidän viereisessä mökissä. Jee! Pitääkö meidän siis käyttäytyä? Oli miten oli, sinistä merta ja valkoista hiekkaa odotellessa. Tämä kanava päivittyy todennäköisesti seuraavan kerran vasta ensi viikolla, joten pidemmittä puheitta: Felices Pascuas! Sen kunniaksi onkin hyvä korkata pitkän matkan Estelín maaseudulta Managuaan tehnyt, Miraflorin isäntäperheeni kotitekoinen Rosa de Jamaica -kukasta valmistettu kotiviiniputeli. Salud!
Matagalpa
Maanantaiaamuna olikin taas aika jatkaa matkaa, vaikka teki mieli jäädä vielä Estelíin. Mutta koska aika alkoi käydä vähiin, oli hyvä käydä vielä yksi kaupunki tarkistamassa ylänkömailta ennen Managuaan paluuta. Kertailimme vielä edellisen päivän retkeä aamupalalla, ja sen jälkeen vielä piipahdimme porukalla kirjakaupassa, josta Rebekah oli löytänyt loistavia espanjankielisiä lastenkirjoja oppimateriaaliksi. Pitihän niitä minunkin saada oppimateriaaliksi, kun taidot ei vielä riitä esim. sanomalehtien lukuun. Bussissa yritinkin tavata hieman modifioitua Pekka ja susi -tarinaa, jossa lopussa Pekkaa ei syöty. Kirja oli tarkoitettu varmaakin ekaluokkalaisille, joten annettakoon tarinan modifioinnit anteeksi.
Seuraava etappi olikin sitten Matagalpa. Estelíssä taksimatkaaminen on kyllä maan edullisinta tähän mennessä, 10 cordoballa pääsee ihan mihin vaan. Bussiasemien palvelu on yleisesti ottaen loistavaa, kun jo liikkuvaan bussiin pääsee aina vielä yksi kyytiin. Riippumatta miten täynnä bussi jo on ja miten paljon matkatavaraa on. Ja turistille tarjotaan väkisin istumapaikkakin useista kieltäytymistä huolimatta. Matka Matagalpaan sujuu taas letkeästi, hyvällä mielellä vaikka matka alkaakin uhkaavasti lähestyä loppuaan. Bussiin hyppii matkan varrella taas vaikka mikälaisen ruuan myyjää, joten nälkä ei ikinä pääse yllättämään. Hengen ruokaakin oli tällä matkalla saatavana, kun hyvin intohimoinen matkasaarnaaja valisti mm. yleisen rappion olleen Ista de Ometepen tulivuoren purkauksien syynä. Tulipahan sekin sitten selväksi. Matkalla on paljon kahvifirmojen tehdasrakenneuksia, ja lopulta se onkin lähintä, mitä kahvin tuotantoa pääsin. Kahvin poimintasesonki meni jo jokunen kuukausi sitten, joten kunnon kahvitourneen tekeminen ei ole kovin järkevää tähän aikaan vuodesta. Miraflorissa kuitenkin pääsi kahvipuskia ihmettelemään, joten se riittänee tältä kertaa.
Matagalpassa ei tunnu olevan perushostellia, joten suositeltu perhehotelli olikin tämän kaupungin majapaikka. Eipä sekään hinnalla pilattu, kun saan oman huoneen jopa telkkarilla 9 dollarilla. Kaupungin sähkön ja veden jakelu on taas sen verran mielenkiintoista, että suihkusta saa taas kotvan vaan haaveilla. Sen verran normaalia kuitenkin tuntuu olevan, että hotellille saavuttaessa perhe ei näe tarpeelliseksi edes asiasta mainita. Pitää taas suihkun alla seisoessa asia ihan konkreettisesti havainnoida. Lauantai-illan virallinen Earth hour -aika meni vähän ohi, mutta kyllä tällä reissulla on muuten tullut tuntikaupalla vietettyä näitä sähköttömiä tunteja ihan tahtomattakin sen verrna, että annettakoon toivottavasti anteeksi.
Koska kahvitehtailu oli parempi jättää väliin, olikin hyvää aikaa siirtyä kaakaosta saatavien tuotteiden maailmaan. Matagalpasta löytyi mielenkiintoinen Castello de Cacao -niminen, hollantilaisen miehen perustama suklaatehdas, jonne pääsi vierailulle pienellä rahalahjoituksella. Matagalpa toursin ystävällinen henkilökunta antoi oman 20 dollarin tourinsa myymisen ohessa ohjeet, miten kyseiselle tehtaalle pääsi huomattavasti edullisemmin omatoimisesti. Samaan hintaan taksilla ja paikallisbussilla seikkailessa sai kivasti "retken" Matagalpaa ympäröiville vuorille ja näköaloja ihailemaan. Pääsiäislomaviikosta johtuen tehdas oli kuitenkin seisontatilassa, mutta kuitenkin tournee onnistui kattavalla selvennyksellä. Tehdas olikin hyvin sympaattisen pieni, työllisti 8 henkeä kaikenkaikkiaan. Lopputuotteisiin olinkin törmännyt jo monessa hostellissa. Suklaat olivat luonnontuotteita, he eivät lisänneet täkäläisen kaakaon ja sokerin lisäksi mitään keinotekoista lisäaineita tuotteisiinsa (kahvin ja cashewpähkinöiden lisäksi). Joten taas silkkaa terveystuotetta! Opin sillä reissulla myös, että kaakao tulee aluperin näiltä nurkilta, ja kaikki Afrikassa viljeltävä kaakao on mutaatiota siitä alkuperäisestä.
Kahviin tutustuminen tuli tehtyä Matagalpassa kuitenkin useassa kahvilassa, kun kerran kahvin makuun pääsin taas. Kahviloita riitti moneen makuun, kaikkine juomavaihtoehtoineen. Maanatai-illan illalispaikaksi onnistuin valitsemaan sattumalta kaupungin juoppojen hengailumestan, joten ruuan ohessa olikin hauska seurata äijien meininkiä. Perhehotellini ollessa hyvin tiukka oven kiinnimenosta ei pahemmin pari drinkkiä pidempään ollut vara notkua kylillä, vaikka illallisen jälkeen kävin tarkistamassa toisen menomestankin pikaisesti. Sen verran hiljaista oli, että ei siellä pitkään olisi viitsinyt haahuillakaan hämärillä kaduilla itsekseen.
Estelín hostelli-idylliä
Seuraava etappi olikin sitten Matagalpa. Estelíssä taksimatkaaminen on kyllä maan edullisinta tähän mennessä, 10 cordoballa pääsee ihan mihin vaan. Bussiasemien palvelu on yleisesti ottaen loistavaa, kun jo liikkuvaan bussiin pääsee aina vielä yksi kyytiin. Riippumatta miten täynnä bussi jo on ja miten paljon matkatavaraa on. Ja turistille tarjotaan väkisin istumapaikkakin useista kieltäytymistä huolimatta. Matka Matagalpaan sujuu taas letkeästi, hyvällä mielellä vaikka matka alkaakin uhkaavasti lähestyä loppuaan. Bussiin hyppii matkan varrella taas vaikka mikälaisen ruuan myyjää, joten nälkä ei ikinä pääse yllättämään. Hengen ruokaakin oli tällä matkalla saatavana, kun hyvin intohimoinen matkasaarnaaja valisti mm. yleisen rappion olleen Ista de Ometepen tulivuoren purkauksien syynä. Tulipahan sekin sitten selväksi. Matkalla on paljon kahvifirmojen tehdasrakenneuksia, ja lopulta se onkin lähintä, mitä kahvin tuotantoa pääsin. Kahvin poimintasesonki meni jo jokunen kuukausi sitten, joten kunnon kahvitourneen tekeminen ei ole kovin järkevää tähän aikaan vuodesta. Miraflorissa kuitenkin pääsi kahvipuskia ihmettelemään, joten se riittänee tältä kertaa.
Matagalpa on mäkinen kaupunki
Taas yksi katedraali
Güirílas-kiska: matagalpalaista perinneruokaa, maissilettusia juustotäytteellä. Ja ohessa tarjottava maissikiisseli
Matagalpassa ei tunnu olevan perushostellia, joten suositeltu perhehotelli olikin tämän kaupungin majapaikka. Eipä sekään hinnalla pilattu, kun saan oman huoneen jopa telkkarilla 9 dollarilla. Kaupungin sähkön ja veden jakelu on taas sen verran mielenkiintoista, että suihkusta saa taas kotvan vaan haaveilla. Sen verran normaalia kuitenkin tuntuu olevan, että hotellille saavuttaessa perhe ei näe tarpeelliseksi edes asiasta mainita. Pitää taas suihkun alla seisoessa asia ihan konkreettisesti havainnoida. Lauantai-illan virallinen Earth hour -aika meni vähän ohi, mutta kyllä tällä reissulla on muuten tullut tuntikaupalla vietettyä näitä sähköttömiä tunteja ihan tahtomattakin sen verrna, että annettakoon toivottavasti anteeksi.
Koska kahvitehtailu oli parempi jättää väliin, olikin hyvää aikaa siirtyä kaakaosta saatavien tuotteiden maailmaan. Matagalpasta löytyi mielenkiintoinen Castello de Cacao -niminen, hollantilaisen miehen perustama suklaatehdas, jonne pääsi vierailulle pienellä rahalahjoituksella. Matagalpa toursin ystävällinen henkilökunta antoi oman 20 dollarin tourinsa myymisen ohessa ohjeet, miten kyseiselle tehtaalle pääsi huomattavasti edullisemmin omatoimisesti. Samaan hintaan taksilla ja paikallisbussilla seikkailessa sai kivasti "retken" Matagalpaa ympäröiville vuorille ja näköaloja ihailemaan. Pääsiäislomaviikosta johtuen tehdas oli kuitenkin seisontatilassa, mutta kuitenkin tournee onnistui kattavalla selvennyksellä. Tehdas olikin hyvin sympaattisen pieni, työllisti 8 henkeä kaikenkaikkiaan. Lopputuotteisiin olinkin törmännyt jo monessa hostellissa. Suklaat olivat luonnontuotteita, he eivät lisänneet täkäläisen kaakaon ja sokerin lisäksi mitään keinotekoista lisäaineita tuotteisiinsa (kahvin ja cashewpähkinöiden lisäksi). Joten taas silkkaa terveystuotetta! Opin sillä reissulla myös, että kaakao tulee aluperin näiltä nurkilta, ja kaikki Afrikassa viljeltävä kaakao on mutaatiota siitä alkuperäisestä.
Kahviin tutustuminen tuli tehtyä Matagalpassa kuitenkin useassa kahvilassa, kun kerran kahvin makuun pääsin taas. Kahviloita riitti moneen makuun, kaikkine juomavaihtoehtoineen. Maanatai-illan illalispaikaksi onnistuin valitsemaan sattumalta kaupungin juoppojen hengailumestan, joten ruuan ohessa olikin hauska seurata äijien meininkiä. Perhehotellini ollessa hyvin tiukka oven kiinnimenosta ei pahemmin pari drinkkiä pidempään ollut vara notkua kylillä, vaikka illallisen jälkeen kävin tarkistamassa toisen menomestankin pikaisesti. Sen verran hiljaista oli, että ei siellä pitkään olisi viitsinyt haahuillakaan hämärillä kaduilla itsekseen.
Kaakaopapujen murskain suklaatehtaalla
Nicaragualaista kierrätystä, liekö kaikki loppupeleissä päätyvät samaan kasaan kuitenkin
Cañon de Somoto
Lauantai-ilta Estelíssä meinasi ajautua baaririntamalle, sillä kaikki menomestat oli vielä testaamatta kyseisessä kaupungissa. Kova kiinnostus olisi ollut mennä tarkistamaan rancherojen menomestat, mutta koska sunnuntaille suunniteltu Somoto-retki alkoi konkretisoitua, oli parempi jättää kinkeröinnit väliin. Hostellilta oli lähdössä Estelín ykköspaikkaan todella hämärä reissuseurue, ja oli aika lähellä silti, että ajauduin mukaan.. Mutta ovella seurueeseen liityi yllättäin jo Leónissa tavattu todella outo saksalaistytsy, ja tämä kohtaaminen helpotti kovasti päätöstä jättää bileet väliin ja mennä kiltisti nukkumaan.
Sunnuntaiaamuna päätös palkittiin, kun seitsemän jälkeen istuttiin Maggien ja myös mukaan lähteneen kanadalaisen Rebekahin kanssa hostellin kahvilassa aamupalalla. Pitkästä aikaa aamupalapaikka, josta sai jugurttia hedelmillä massiivisten riisipapusettien sijaan! Ja eikun taas keltainen bussi kohti pohjoista, Somotoa. Somoto ja itse Somoton kanjoni sijaitsee PanAmerican highwayn varrella lähellä Hondurasin rajaa, itse kanjonilta näki jo mastoja rajan takaa kun matkaa toiselle puolelle oli vain 5 kilometriä. Somoton kylästä otetaan toinen bussi itse kanjonille, ja hyvin saa muutamaan kilometriin tuhlattua taas yli puolituntia, kun bussiin hyppi porukkaa niin paljon, että kaikki kattopaikatkin oli käytössä. Sama tapahtui paluumatkalla, vaikkakin harmittavasti turistit tungettiin väkisin sisälle. Olisi ollut kivempi mennä katolla ihan ilmastoinnin takia, mutta ehkä turvallisempaa kuitenkin sisätiloissa. Menomatkan lähibussissa näin ihan Selman paikallisen kaksoisolennon, irvistyskin oli ihan samanlainen! Harmittavasti en saanut kuvaa vertailukohdaksi. Paluumatkalla taas huomio kiinnittyi mieheen Suomi-lippis päässä, mistä lie moisen oli saanut.
Rebekah omasi yhteystietoja paikalliseen perheeseen, jonka jäsenet toimivat kanjonioppaina. Kerrankin tietää, että oppaalle maksettu raha menee suoraan hänelle itselleen! Ja ensimmäistä kertaa oppaana oli tällä reissulla nainen, kun perheen tyttö lähti mukaamme. Opas nappasi pelastusliivit ja ison muoviastia, johon voimme laittaa reppumme suojaan kanjonissa lillumisen ajan. Tiedossa oli siis pieni haikkaus kanjonin pohjalle, kivien päällä kiikkumista aina siihen asti, kunnen pohja oli täysin veden vallassa, hidasta lillumista ja kellumista pitkin kanjonia seinämiä ihaillen ja raikkaasta vedestä nauttien.. Opas kellutti mukanaan muovilaatikkoa, jossa oli kaikki turismojen tavarat. Hyvä niin, sillä ei rento lilluminen olisi onnistunutkaan esimerkiksi reppu pään päällä.
Kanjonin puolivälissä oli loistava lohkare lounaspaikaksi, ja kun seurana on sekä jenkki että kanuukki, on mukana tietysti maapähkinävoileipäainekset! Kylläpäs leipä maistuu hyvältä pitkästä aikaa, tietysti vielä ulkona syöminen kruunaa makuelämykset. Tauon jälkeen on onneksi vielä pätkä kellumista, sillä kanjonin pohjalla vaatteet märkänä ehtii jopa ihon nousta hieman kananlihalle. Vaikka lämpötila on edelleen hellelukemissa. Mutta pohjalle ei aurinko paista. Viimeinen etappi hoidetaan soutuveneellä, ja viimeinen pieni haikkaus takaisin oppaan kotitalolle PanAmerican highwayn varrelle.
Paluubussia odotellessa oppaan perhe tarjosi vielä kahvit ja varjoisan odottelupaikan aivan mahtavan retken päätteeksi. Olin jättässä koko kanjonin suunnitelmistani, kun kuvittelin, että sinne päästäkseen pitää olla useampi päivä aikaa. Ennen kun törmäsin Maggieen, joka korjasi virheellistä tietoani. Oli sen verran kiva päiväretki, sekä retkiseura, että olin todella iloinen tästä suunnitelman muutoksesta. Todellakin vierailun arvoinen paikka, kuten monet muutkin reissaajat olivat jo kommentoineet.
Paluumatka Estelíin hienon päivän jälkeen oli hyvin idyllinen, kun pimeän tullen pääsimme ihailemaan vihreitä vuoristomaisemia täysikuun valossa. Menomatkalla vihreyttä ei jotenkin edes ehtinyt havainnoimaan, mutta onneksi takaisintulessa taas erilaiset maisemat kiinnittivät kunnolla huomion. Hostelliin paluumatkalla bongasimme mielenkiintoisen meksikoilaisen ravintolan, johon palasimme porukalla illalliselle. Ja oli kyllä sen arvoinekin, tacot olivat aivan loistavia. Piti ihan tarkistaa, onko kokki meksikolainen.. ja yllätykseksemme olikin ihan täkäläinen. Hostellilla hengaili vielä samaa jengiä, jotka olivat lauantaina lähdössä ulos, joten loppuilta menikin mm. Kanadan kielitilanteella spekuloiden, koska seurueesta löytyi kanuukkeja Yukonista Quebeciin. Olimme Maggien kanssa lähdössä vielä tarkistamaan sunnuntai-illan menoa Estelíssä, mutta päivän aktiviteetit veivät sen verran virtaa, että haaveeksi sekin jäi.
Sunnuntaiaamuna päätös palkittiin, kun seitsemän jälkeen istuttiin Maggien ja myös mukaan lähteneen kanadalaisen Rebekahin kanssa hostellin kahvilassa aamupalalla. Pitkästä aikaa aamupalapaikka, josta sai jugurttia hedelmillä massiivisten riisipapusettien sijaan! Ja eikun taas keltainen bussi kohti pohjoista, Somotoa. Somoto ja itse Somoton kanjoni sijaitsee PanAmerican highwayn varrella lähellä Hondurasin rajaa, itse kanjonilta näki jo mastoja rajan takaa kun matkaa toiselle puolelle oli vain 5 kilometriä. Somoton kylästä otetaan toinen bussi itse kanjonille, ja hyvin saa muutamaan kilometriin tuhlattua taas yli puolituntia, kun bussiin hyppi porukkaa niin paljon, että kaikki kattopaikatkin oli käytössä. Sama tapahtui paluumatkalla, vaikkakin harmittavasti turistit tungettiin väkisin sisälle. Olisi ollut kivempi mennä katolla ihan ilmastoinnin takia, mutta ehkä turvallisempaa kuitenkin sisätiloissa. Menomatkan lähibussissa näin ihan Selman paikallisen kaksoisolennon, irvistyskin oli ihan samanlainen! Harmittavasti en saanut kuvaa vertailukohdaksi. Paluumatkalla taas huomio kiinnittyi mieheen Suomi-lippis päässä, mistä lie moisen oli saanut.
Kanjonin "sisäänkäynti"
Rebekah omasi yhteystietoja paikalliseen perheeseen, jonka jäsenet toimivat kanjonioppaina. Kerrankin tietää, että oppaalle maksettu raha menee suoraan hänelle itselleen! Ja ensimmäistä kertaa oppaana oli tällä reissulla nainen, kun perheen tyttö lähti mukaamme. Opas nappasi pelastusliivit ja ison muoviastia, johon voimme laittaa reppumme suojaan kanjonissa lillumisen ajan. Tiedossa oli siis pieni haikkaus kanjonin pohjalle, kivien päällä kiikkumista aina siihen asti, kunnen pohja oli täysin veden vallassa, hidasta lillumista ja kellumista pitkin kanjonia seinämiä ihaillen ja raikkaasta vedestä nauttien.. Opas kellutti mukanaan muovilaatikkoa, jossa oli kaikki turismojen tavarat. Hyvä niin, sillä ei rento lilluminen olisi onnistunutkaan esimerkiksi reppu pään päällä.
Rio Cocon ja Somoton kanjonin alkupää
Iloiset lillujat. Huomatkaa jalassani olevat varpikkaat. Olivat aivan täydelliset kanjonikengät; kivien päällä hyppelemiseen ja välillä veden alla kävelyyn jne..
Paluubussia odotellessa oppaan perhe tarjosi vielä kahvit ja varjoisan odottelupaikan aivan mahtavan retken päätteeksi. Olin jättässä koko kanjonin suunnitelmistani, kun kuvittelin, että sinne päästäkseen pitää olla useampi päivä aikaa. Ennen kun törmäsin Maggieen, joka korjasi virheellistä tietoani. Oli sen verran kiva päiväretki, sekä retkiseura, että olin todella iloinen tästä suunnitelman muutoksesta. Todellakin vierailun arvoinen paikka, kuten monet muutkin reissaajat olivat jo kommentoineet.
Oppaan perheen tyttö: kissojen käsittelytapa tuo jostain syystä Kurkiniemen mukulat mieleen.
Paluumatka Estelíin hienon päivän jälkeen oli hyvin idyllinen, kun pimeän tullen pääsimme ihailemaan vihreitä vuoristomaisemia täysikuun valossa. Menomatkalla vihreyttä ei jotenkin edes ehtinyt havainnoimaan, mutta onneksi takaisintulessa taas erilaiset maisemat kiinnittivät kunnolla huomion. Hostelliin paluumatkalla bongasimme mielenkiintoisen meksikoilaisen ravintolan, johon palasimme porukalla illalliselle. Ja oli kyllä sen arvoinekin, tacot olivat aivan loistavia. Piti ihan tarkistaa, onko kokki meksikolainen.. ja yllätykseksemme olikin ihan täkäläinen. Hostellilla hengaili vielä samaa jengiä, jotka olivat lauantaina lähdössä ulos, joten loppuilta menikin mm. Kanadan kielitilanteella spekuloiden, koska seurueesta löytyi kanuukkeja Yukonista Quebeciin. Olimme Maggien kanssa lähdössä vielä tarkistamaan sunnuntai-illan menoa Estelíssä, mutta päivän aktiviteetit veivät sen verran virtaa, että haaveeksi sekin jäi.
sunnuntai 28. maaliskuuta 2010
Maaseutumatkailua Miraflorin tyyliin ja lisää Estelíä
Estelíssä tuli jo ensimmäisenä iltana koettua, miltä tuntuu lämmin suihkuvesi pitkästä aikaa. Säikähdin sen verran outoa ilmiötä, että meinasin vaistomaisesti pompata suihkun alta pois! Ensimmäisen kerran sitten Miamin kun sitä ihmettä tippui päälle. Samoin yöllä piti repiä jopa peittoakin, tähän asti riittäneen lakanan lisäksi. Mutta ei täälläkään vilu silti iske, turha pelko. Ei edes maaseudulla päässyt pitkähihaisia käyttämään, joten hätävarjelun liiotteluna lähtivätten koko reissulle mukaan.
Torstaiaamun sikaritourneen jälkeen olikin aika orientoitua maaseutua varten, sillä seuraava etappi oli Miraflorin alue. Keskiviikkona tosiaan varasin jo yhden yön majoituksen sikäläisen viljelijän tiluksilla UCA Miraflorin toimistosta (Unión de Cooperativas Agropecurias de Miraflor), ja perjantaiksi ratsastusretken oppaan kera. Jo hostellin kahvilassa pikalounasta syödessäni bongasin kalifornialaisen Maggien, joka oli suuntimassa samaan La Pitan kylään. Oletimme menevämme eri taloihin yöksi, mutta myöhemmin kävikin ilmi, että puhuimmekin vain samasta paikasta eri nimillä. Koska espanjantaitoni ei riitä kovin syvälliseen seurusteluun, olikin oikein kiva saada seuraa. Maggie puhui kuitenkin todella hyvää espanjaa. Bussimatka Mirafloriin oli taas kivinen ja pomppuinen, mutta vieressäni istunut ranchero stetsonissaan kertoili ystävällisesti mm. tupakkaviljelyksista ja muista alueen asioista. Siihen asti kunnes todella itsekäs brittiryhmä vaati itselleen istumapaikat yliystävälliseltä vieruskaveriltani ja jopa vanhuksilta, kun juuri he eivät voineet missään nimessä seistä bussissa. Maggien kanssa olimme todella pöyristyneitä moisesta käytöksestä, sillä kyseessä oli kuitenkin joukko nuoria. Mutta myöhemmin saimme selville, että kyseiset nuoret yhtenevissä t-paidoissaan olisivat huumeiden ym. aineiden käyttäjiä, jotka vanhemmat ovat lähettäneet ns. vapaehtoistöihin toiselle puolelle maapalloa. Ehkä selittää heidän outoa käytöstään hieman, ehkä heitä piti käsitellä jotenkin silkkihansikkain.. Mielenkiintoinen idea kuitenkin, kuulemma heiltä otetaan passit jne. dokumentit poissa, jotta eivät pääsee karkaamaankaan ohjelmasta kesken kaiken. Siinäpä vinkkiä kaikille potentiaalisten ongelmanuorten vanhemmille.
Bussi notkuili hitaasti mutta varmasti yhä vuoristoisemmaksi muuttuvassa maisemassa, kohti La Pitaa ja Zona Intermediaa. Miraflorin vuoristoalue koostuu 3 eri vyöhykkeestä: Zona Baja, Zona Intermedia ja Zona Alta (korkeimmalla). Koska nyt on kuiva kausi ja kesä, on Miraflorissakin kellertävää, vaikkakin huomattavasti vihreämpää verrattuna esim. Managuan ympäristöön. Kaunista silti nytkin, vaikka tämän vierailun jälkeen alkoi kiinnostaa, miltä paikka mahtaa näyttää talvella/sadekaudella. Señor Juan de Dios, isäntämme, sattuikin olemaan samassa bussissa, joten oikealla pysäkillä poisjäänti olikin lopulta ennakkotietoja helpompaa. Perheen äiti, Señora Dora, olikin myös vastassa. Perheessä oli kaikenkaikkiaan 6 lasta, joista käsittääkseni 4 asui vielä kotona. Vanhin Juan Carlos asui lähikylässä ja oli naimissa, ja hän oli opiskelut Englannissa. Eli puhui siis hyvää englantia, ja toimi alueella oppaana. Seuraavaksi vanhin, Henri, oleilikin paraikaa Ruotsissa (mikä selittikin seinällä olevat kuvat kundista, joka oli polvia myöten lumessa)! Loput lapsista, 2 poikaa ja 2 tyttöä asuivatkin kotona. Nuorimmainen, Maikol (kyllä, Michael kirjoitettiin nähtävästi noin), tulikin ystävällisesti esittäytymään meille ja toimi seuraavana päivänä Maggien oppaana. Tosiaan ihan köyhimmästä päästä ei meidän isäntäperheemme tainut olla, kun lapsilla oli mahdollisuus oleilla ulkomailla, vaikka ehkä talosta sitä ei ihan olisi voinut päätellä. Kuitenkin meillä vierailla oli oma huone, ja jopa valoa. Oletettavasti aurinkopaneelilla tuotettua sähköä.
Teimme pienen kävelyretken ennen hämärää näköalapaikalle, jotta pääsisimme tutustumaan jo vähän lähiympäristöön. Pihapiiristä löytyi myös pari riippumattoa, joten siinä se ilta sitten näppärästi vilahtikin. Auringonlaskun lähestyessä kaskaat (tai jotkut muut vastaavat pikkuriiviöt) innostuvat sellaiseen kakofoniseen, lähinnä moottorisahaa muistuttavaan metakkaan, että korvat meinasivat särkyä. Onneksi hämärätyessä vähän hiljensivät bileitään, ei sitä olisi koko yötä jaksanut moisella volyymilla kuunnella.
Perheen naiset valmistelivat launtaina Estelíssä olevia UCAn festareita, ja keittelivät maissia perusaineeksi paikallisiin ruokiin. Yritimme auttaa, vaikkakin lähinnä taisimme olla tiellä siinä hommassa. Joten oli parempi keskittyä vaan eteen kannettuun illalliseen, ja samalla seuraamaan taistelua huoneen kiintopisteen, ehkä maksimissaan 12" rätisevän mustavalkoisen telkkarin epätoivoista virittämisestä telenovela-taajuudelle. Tähtikirkas yö melkein täysikuulla varustettuna kaukana kaupungista teki kyllä todella hyvää pitkästä aikaa! Ja sen kunniaksi voikin taas vetäytyä yöpuulle, hyttysverkon alle, jo ennen kymmentä. Ja nukkua loistavasti raikkaassa ilmassa, neljän jälkeen mökänsä aloittavista kukoista huolimatta.
Perjantaiaamun ensimmäinen askare onkin tortilloiden paisto, jossa yrittivät meitä ummikkoja kovasti opastaa. Kyllä niistä lopulta parin harjotteluyrityksen jälkeen suht oikean pyöreitä saatiin, ja maistuvat tietysti itsetehtyinä entistä paremmilta aamupalabanaanin, kanamunien ja gallo pinton kera. Taasen niin tuhti aamupala, että teki melkein mieli takasin nukkumaan.. Kuitenkin kasin aikaan paikalle ilmaantuu nuori oppaani (nimeäentietenkäänmuista) kahden hevosen kera. Oppanani on 21-vuotias, hieman ujohko kundi, joka kertoi mm. haluavansa eläinlääkäriksi. Mutta opiskelu on liian kallista, 40$/kuussa. Ja taas tietysti 7-lapsisen perheen poika.. Ja luonnollisesti lempiharrastus on béisbol. Tämän verran taas sain kiinni kaiken espanjankielisen keskustelun lomasta.
Se hevonen sitten.. Noh, olisin itse kävellyt lujempaa ja jossain kohtaa mielessä kävi jo, että hyppään alas selästä ja alan kantaa heppaa. Joten sitä ihan kylän karskeinta otusta ei turismolle luotettu. Eipä toisaalta lähtenyt käsistäkään vastaavasti. Satulakin oli kyllä sen verran epämukava, että kävelyä lujempi vauhti olisi pidemmän päälle ollut 5 tunnin lenkillä aika tuskaa. Aloin ymmärtää oppaani satulassa vinossa roikkumista matkan edetessä, sillä ei perusenglantilaisella istunnalla kovin montaa sekuntia pystynyt olemaankaan. Mutta halusin ratsastamaan, ja sitä sain. Mikäs siinä oli maisemia ihaillessa kaikesta huolimatta, ja opas kuitenkin yritti parhaansa myös viihdyttää turismoa. Ja kertoili luonnosta ja vastaili meikäläisen epämääräisiin kyselyihinkin loistavasti. Orquideario ja pikku vesiputous tuli kanssa nähtyä matkalla. Kuten myös opaspoika uimassa kyseisessä vesiputouksessa.. All and all, ihan jees ridaretki, vaikkakin ehkä vähän erilainen mitä olin visioinut mielessäni. Tulipa reissun ratsastusosuus kuitenkin suoritettua.
Ratsastus päättyy suunnitellusti lounasaikaan, ja kaikesta aamun ahmimisesta huolimatta ruoka taas maistui. Bussin lähtöön kun oli vielä kotva aikaa, mikäs olikaan parmepi idea kun pienet päikkärit riippumatossa kirjan kanssa. Kaikenkaikkiaan siis hyvin rentouttava maaseuturetki, hienon luonnon helmassa. Saattoi myös olla, että retki poiki toisen päiväretken sunnuntaille. Maggien kanssa suunniteltiin, että jos hän palaa luonnosta sivistykseen lauantaina, niin voisimme tehdä sunnuntaina kimpassa päiväretken Somoton kanjoniin. Saas nähdä siis törmäävätkö tiemme vielä. Silti oli minun aikani palata perjantaina Estelín taas samalla bussilla, jossa oli ihana George Clooneyn silmät omaava rahastajapoika. Oih! Bussimatkan hämmentävää ilmapiiriä lisäsi kaiutimista kajahtanut Aikuisen naisen espanjankielinen versio. Mitä seuraavaksi?
Onneksi onnistui jotenkin sönkkäämään lähtiessä itselleni varauksen hostelliin, sillä muuten olisin jäänyt ilman sänkyä. Mutta ilman kaipaamaani suihkua jäin, sillä jostain syystä vedet oli poikki koko illan. Vaihtoehtojen ollessa aika vähissä piti lähteä kylille ihan omana, kuraisena itsenään. Pääduin testaamaan lähinurkan kahvilan, jossa oli odottamassa taas seuraava yllätys tuttujen muodossa. Lagunalla kielikoulun ekana viikkona mukavana eläkeläisseurana ollut jenkkipariskunta Becky ja Mac istuivatkin nurkkapöydässä, ja tämä yllätys olikin todellinen molemmille osapuolille. Oli tosi kiva nähdä ja käydä läpi kaikki, mitä kukin oli tässä välissä ehtinyt nähdä ja kokea. Keskustelua jatkettiinkin heidän hotellinsa kattoterassilla, verraten myös sikaritourneekokemuksia ja rommin ohessa poltellen heidän tourneeltaa saamaansa, todella vahvaa sikaria. He olivat ihmeellisten sattumien jälkeen pääseet tutustumaan todella tyylikkääseen sikaritehtaaseen (http://www.drewestate.com/), joka vaikutti todella eritavalla hoidetulta täkäläisiin normioloihin verrattuna. Koko tehdas oli tyylikkäästi stailattu kuvista päätellen, työntekijöillä terveydenhoito jopa osalle perheettä.. Kyseisiä sikareita ei tietysti taaskaan myyty täällä, mutta olivat saanet lahjana joitakin kappaleita, ja niitä pimeydessä sitten maisteltiinkin. Tiesivät kertoa syynkin, miksi suurinta osaa sikareista ei tästä maasta löydy. Nähtävästi osa tehtaista toimii vapaakauppaperiaatteella, vero tms. helpotusten tukemana, joten siksi tuotteet menevätkin visusti vientiin.
Olin siis päättänyt jo jäädä Estelíin vielä ainakin sunnuntaihin asti, joten lauantaina olikin aikaa ihmetellä kaupunkia ihan kunnolla. Kunnon suihkun jälkeen. Aamukahvilla en jaksanut enää edes esittää yllättynyttä, kun löysin itseni taas toisen pariskunnan (kanadalaisia) pöydästä, joiden kanssa vietin toisena laguunaviikkona aikaa espanjaa opiskellessa. Lisää kertomuksia mitä ihmiset ovat tehneet ja nähneet, ja tietysti hyviä suosituksia. Vaikkakin harmittavasti aika alkaa käydä vähiin.
Ihmiset ovat todella ystävällisiä täällä: neuvoja löytyy aina ja kyselyihin vastataan hymyillen. Ihmettelin satulakaupassa pitkään käsityötaitoja kummastellen, ja omistaja palkitsi käyntikortillaan. Siitä kaupasta oli kyllä helppo poistua ostamatta mitään, mikä ei sitten bootsikaupassa ihan onnistunutkaan.
Estelín erikoisuutena tuntuu olevan myös melkein jokaisessa vähänkin tyhjässä seinänpätkässä olevat seinamaalaukset. Seinätaitelijoille on täällä annettu ihan vapaat kädet, ja lopputulokset onkin hyvin miellyttäviä. Ja kukaan ei onneksi ole sotkenut maalauksiaan turhilla tägeillä, joten niistä voi nauttia huoletta. Ihmisistä vielä sen verran, että jostain syystä tuntemattomat ihmiset ovat kadulla tervehtineet viimepäivinä monessa kohtaa sanomalla "Adios!". Hämmentävää, mistähän tuo johtuu? Yleensä kun tervehditään, eikä suoraan vaan hyvästellä. Olisiko paikallisasiantuntija K:lla tähän jotain selitystä?
Miraflorin yhdistyksellä, UCA:lla, oli lauantaina päivän kestävät fiestat, joten pakkohan sinne oli suunnistaa, kun kerran perhekin juhlia viikolla valmisteli. Sieltä sainkin ostettua taasen todella loistavan nacatamalen, siitä alkaa kehittyä melkein suosikkiruokani kaiken papuriisifiilistelyn lisäksi. Iltapäivällä palasin siestan skypetyssessioiden jälkeen juhliin uudemman kerran katselemaan kivan kotikutoisia tanssi- ja musiikkiesityksiä. Ja tietysti maistamaan UCA:n viljelijöiden luomukahvia uudemman kerran. Hyvää, ei voi kieltää! Ennen illan pimenemistä, pienen bussiseikkailun jälkeen, päädyin vielä kaupungin eteläpuolella olevaan puistomaiseen ja kovasti kehuttuun La Casita -kahvilaan maistelemaan myöskin kehuttua täysijyväleipäänsä. Leipää ei ole kovin paljoa tällä reissulla syötyä, joten brie-juuston kanssa kunnon leipä on ihanaa pitkästä aikaa! Vaikka paikan hämmentävää palvelua ei voi kyllä taaskaan liittää kehujen listalle.. Matkalla oli tarkoitus piipahtaa täkäläisessä vallankumousmuseossa vertailukohtana Leónissa näkemälleni, mutta paikan olivatkin vallanneet nähtävästi sankareiden ja marttyyrien äidit kuukausittaisen tavan mukaan. Tai näin taas halusin ymmärtää saamastani ystävällisestä selityksestä.
Hostellille palattuani törmäsinkin samantien juuri kaupunkiin palaneeseen Maggieen, ja samantien aloitimme kahvikupin ääressä huomisen Somoto-retken suunnittelun. Jee, toivottavasti se onnistuu, sillä paikkaa on sen verran eri suunnista kehuttu. Mutta saa nähdä mitä ilta tuota taas tullessan, siitä myöhemmin lisää.
Torstaiaamun sikaritourneen jälkeen olikin aika orientoitua maaseutua varten, sillä seuraava etappi oli Miraflorin alue. Keskiviikkona tosiaan varasin jo yhden yön majoituksen sikäläisen viljelijän tiluksilla UCA Miraflorin toimistosta (Unión de Cooperativas Agropecurias de Miraflor), ja perjantaiksi ratsastusretken oppaan kera. Jo hostellin kahvilassa pikalounasta syödessäni bongasin kalifornialaisen Maggien, joka oli suuntimassa samaan La Pitan kylään. Oletimme menevämme eri taloihin yöksi, mutta myöhemmin kävikin ilmi, että puhuimmekin vain samasta paikasta eri nimillä. Koska espanjantaitoni ei riitä kovin syvälliseen seurusteluun, olikin oikein kiva saada seuraa. Maggie puhui kuitenkin todella hyvää espanjaa. Bussimatka Mirafloriin oli taas kivinen ja pomppuinen, mutta vieressäni istunut ranchero stetsonissaan kertoili ystävällisesti mm. tupakkaviljelyksista ja muista alueen asioista. Siihen asti kunnes todella itsekäs brittiryhmä vaati itselleen istumapaikat yliystävälliseltä vieruskaveriltani ja jopa vanhuksilta, kun juuri he eivät voineet missään nimessä seistä bussissa. Maggien kanssa olimme todella pöyristyneitä moisesta käytöksestä, sillä kyseessä oli kuitenkin joukko nuoria. Mutta myöhemmin saimme selville, että kyseiset nuoret yhtenevissä t-paidoissaan olisivat huumeiden ym. aineiden käyttäjiä, jotka vanhemmat ovat lähettäneet ns. vapaehtoistöihin toiselle puolelle maapalloa. Ehkä selittää heidän outoa käytöstään hieman, ehkä heitä piti käsitellä jotenkin silkkihansikkain.. Mielenkiintoinen idea kuitenkin, kuulemma heiltä otetaan passit jne. dokumentit poissa, jotta eivät pääsee karkaamaankaan ohjelmasta kesken kaiken. Siinäpä vinkkiä kaikille potentiaalisten ongelmanuorten vanhemmille.
Puut kasvaa partaa Miraflorissa
Bussi notkuili hitaasti mutta varmasti yhä vuoristoisemmaksi muuttuvassa maisemassa, kohti La Pitaa ja Zona Intermediaa. Miraflorin vuoristoalue koostuu 3 eri vyöhykkeestä: Zona Baja, Zona Intermedia ja Zona Alta (korkeimmalla). Koska nyt on kuiva kausi ja kesä, on Miraflorissakin kellertävää, vaikkakin huomattavasti vihreämpää verrattuna esim. Managuan ympäristöön. Kaunista silti nytkin, vaikka tämän vierailun jälkeen alkoi kiinnostaa, miltä paikka mahtaa näyttää talvella/sadekaudella. Señor Juan de Dios, isäntämme, sattuikin olemaan samassa bussissa, joten oikealla pysäkillä poisjäänti olikin lopulta ennakkotietoja helpompaa. Perheen äiti, Señora Dora, olikin myös vastassa. Perheessä oli kaikenkaikkiaan 6 lasta, joista käsittääkseni 4 asui vielä kotona. Vanhin Juan Carlos asui lähikylässä ja oli naimissa, ja hän oli opiskelut Englannissa. Eli puhui siis hyvää englantia, ja toimi alueella oppaana. Seuraavaksi vanhin, Henri, oleilikin paraikaa Ruotsissa (mikä selittikin seinällä olevat kuvat kundista, joka oli polvia myöten lumessa)! Loput lapsista, 2 poikaa ja 2 tyttöä asuivatkin kotona. Nuorimmainen, Maikol (kyllä, Michael kirjoitettiin nähtävästi noin), tulikin ystävällisesti esittäytymään meille ja toimi seuraavana päivänä Maggien oppaana. Tosiaan ihan köyhimmästä päästä ei meidän isäntäperheemme tainut olla, kun lapsilla oli mahdollisuus oleilla ulkomailla, vaikka ehkä talosta sitä ei ihan olisi voinut päätellä. Kuitenkin meillä vierailla oli oma huone, ja jopa valoa. Oletettavasti aurinkopaneelilla tuotettua sähköä.
Teimme pienen kävelyretken ennen hämärää näköalapaikalle, jotta pääsisimme tutustumaan jo vähän lähiympäristöön. Pihapiiristä löytyi myös pari riippumattoa, joten siinä se ilta sitten näppärästi vilahtikin. Auringonlaskun lähestyessä kaskaat (tai jotkut muut vastaavat pikkuriiviöt) innostuvat sellaiseen kakofoniseen, lähinnä moottorisahaa muistuttavaan metakkaan, että korvat meinasivat särkyä. Onneksi hämärätyessä vähän hiljensivät bileitään, ei sitä olisi koko yötä jaksanut moisella volyymilla kuunnella.
Chillailua riippumatossa Maggien kanssa, ja huomatkaa kourassani oleva kahvikuppi.
Perheen naiset valmistelivat launtaina Estelíssä olevia UCAn festareita, ja keittelivät maissia perusaineeksi paikallisiin ruokiin. Yritimme auttaa, vaikkakin lähinnä taisimme olla tiellä siinä hommassa. Joten oli parempi keskittyä vaan eteen kannettuun illalliseen, ja samalla seuraamaan taistelua huoneen kiintopisteen, ehkä maksimissaan 12" rätisevän mustavalkoisen telkkarin epätoivoista virittämisestä telenovela-taajuudelle. Tähtikirkas yö melkein täysikuulla varustettuna kaukana kaupungista teki kyllä todella hyvää pitkästä aikaa! Ja sen kunniaksi voikin taas vetäytyä yöpuulle, hyttysverkon alle, jo ennen kymmentä. Ja nukkua loistavasti raikkaassa ilmassa, neljän jälkeen mökänsä aloittavista kukoista huolimatta.
Perjantaiaamun ensimmäinen askare onkin tortilloiden paisto, jossa yrittivät meitä ummikkoja kovasti opastaa. Kyllä niistä lopulta parin harjotteluyrityksen jälkeen suht oikean pyöreitä saatiin, ja maistuvat tietysti itsetehtyinä entistä paremmilta aamupalabanaanin, kanamunien ja gallo pinton kera. Taasen niin tuhti aamupala, että teki melkein mieli takasin nukkumaan.. Kuitenkin kasin aikaan paikalle ilmaantuu nuori oppaani (nimeäentietenkäänmuista) kahden hevosen kera. Oppanani on 21-vuotias, hieman ujohko kundi, joka kertoi mm. haluavansa eläinlääkäriksi. Mutta opiskelu on liian kallista, 40$/kuussa. Ja taas tietysti 7-lapsisen perheen poika.. Ja luonnollisesti lempiharrastus on béisbol. Tämän verran taas sain kiinni kaiken espanjankielisen keskustelun lomasta.
Tortillojen valmistusta aamutuimaan
Minä ja reppana heppani
Se hevonen sitten.. Noh, olisin itse kävellyt lujempaa ja jossain kohtaa mielessä kävi jo, että hyppään alas selästä ja alan kantaa heppaa. Joten sitä ihan kylän karskeinta otusta ei turismolle luotettu. Eipä toisaalta lähtenyt käsistäkään vastaavasti. Satulakin oli kyllä sen verran epämukava, että kävelyä lujempi vauhti olisi pidemmän päälle ollut 5 tunnin lenkillä aika tuskaa. Aloin ymmärtää oppaani satulassa vinossa roikkumista matkan edetessä, sillä ei perusenglantilaisella istunnalla kovin montaa sekuntia pystynyt olemaankaan. Mutta halusin ratsastamaan, ja sitä sain. Mikäs siinä oli maisemia ihaillessa kaikesta huolimatta, ja opas kuitenkin yritti parhaansa myös viihdyttää turismoa. Ja kertoili luonnosta ja vastaili meikäläisen epämääräisiin kyselyihinkin loistavasti. Orquideario ja pikku vesiputous tuli kanssa nähtyä matkalla. Kuten myös opaspoika uimassa kyseisessä vesiputouksessa.. All and all, ihan jees ridaretki, vaikkakin ehkä vähän erilainen mitä olin visioinut mielessäni. Tulipa reissun ratsastusosuus kuitenkin suoritettua.
Se ainoa orkidean näköinen orkidea, joka tähän vuodenaikaan löytyi metsistä.
Miraflorin maisemia, ja oppaani. Ymmärrettävä ratsastustyylikin, ottaen huomioon suhteellisen epämukavan satulan.
Ratsastus päättyy suunnitellusti lounasaikaan, ja kaikesta aamun ahmimisesta huolimatta ruoka taas maistui. Bussin lähtöön kun oli vielä kotva aikaa, mikäs olikaan parmepi idea kun pienet päikkärit riippumatossa kirjan kanssa. Kaikenkaikkiaan siis hyvin rentouttava maaseuturetki, hienon luonnon helmassa. Saattoi myös olla, että retki poiki toisen päiväretken sunnuntaille. Maggien kanssa suunniteltiin, että jos hän palaa luonnosta sivistykseen lauantaina, niin voisimme tehdä sunnuntaina kimpassa päiväretken Somoton kanjoniin. Saas nähdä siis törmäävätkö tiemme vielä. Silti oli minun aikani palata perjantaina Estelín taas samalla bussilla, jossa oli ihana George Clooneyn silmät omaava rahastajapoika. Oih! Bussimatkan hämmentävää ilmapiiriä lisäsi kaiutimista kajahtanut Aikuisen naisen espanjankielinen versio. Mitä seuraavaksi?
Aito ranchero Miraflorin maisemissa
Onneksi onnistui jotenkin sönkkäämään lähtiessä itselleni varauksen hostelliin, sillä muuten olisin jäänyt ilman sänkyä. Mutta ilman kaipaamaani suihkua jäin, sillä jostain syystä vedet oli poikki koko illan. Vaihtoehtojen ollessa aika vähissä piti lähteä kylille ihan omana, kuraisena itsenään. Pääduin testaamaan lähinurkan kahvilan, jossa oli odottamassa taas seuraava yllätys tuttujen muodossa. Lagunalla kielikoulun ekana viikkona mukavana eläkeläisseurana ollut jenkkipariskunta Becky ja Mac istuivatkin nurkkapöydässä, ja tämä yllätys olikin todellinen molemmille osapuolille. Oli tosi kiva nähdä ja käydä läpi kaikki, mitä kukin oli tässä välissä ehtinyt nähdä ja kokea. Keskustelua jatkettiinkin heidän hotellinsa kattoterassilla, verraten myös sikaritourneekokemuksia ja rommin ohessa poltellen heidän tourneeltaa saamaansa, todella vahvaa sikaria. He olivat ihmeellisten sattumien jälkeen pääseet tutustumaan todella tyylikkääseen sikaritehtaaseen (http://www.drewestate.com/), joka vaikutti todella eritavalla hoidetulta täkäläisiin normioloihin verrattuna. Koko tehdas oli tyylikkäästi stailattu kuvista päätellen, työntekijöillä terveydenhoito jopa osalle perheettä.. Kyseisiä sikareita ei tietysti taaskaan myyty täällä, mutta olivat saanet lahjana joitakin kappaleita, ja niitä pimeydessä sitten maisteltiinkin. Tiesivät kertoa syynkin, miksi suurinta osaa sikareista ei tästä maasta löydy. Nähtävästi osa tehtaista toimii vapaakauppaperiaatteella, vero tms. helpotusten tukemana, joten siksi tuotteet menevätkin visusti vientiin.
Elämän eliksiirit?
Olin siis päättänyt jo jäädä Estelíin vielä ainakin sunnuntaihin asti, joten lauantaina olikin aikaa ihmetellä kaupunkia ihan kunnolla. Kunnon suihkun jälkeen. Aamukahvilla en jaksanut enää edes esittää yllättynyttä, kun löysin itseni taas toisen pariskunnan (kanadalaisia) pöydästä, joiden kanssa vietin toisena laguunaviikkona aikaa espanjaa opiskellessa. Lisää kertomuksia mitä ihmiset ovat tehneet ja nähneet, ja tietysti hyviä suosituksia. Vaikkakin harmittavasti aika alkaa käydä vähiin.
Ihmiset ovat todella ystävällisiä täällä: neuvoja löytyy aina ja kyselyihin vastataan hymyillen. Ihmettelin satulakaupassa pitkään käsityötaitoja kummastellen, ja omistaja palkitsi käyntikortillaan. Siitä kaupasta oli kyllä helppo poistua ostamatta mitään, mikä ei sitten bootsikaupassa ihan onnistunutkaan.
Käsintehtyjä satuloita, hinnat lähti 100 taalasta ylöspäin. Kiinnostuneille löytyy omistajan käyntikortti nettisivuineen ja spostiosotteineen. Löytyi myös kivalla karvapäällysteellä varustettuja, joten omansa saisi varmaan pimpattua vaikka pinkillä turkiksella.
Estelín erikoisuutena tuntuu olevan myös melkein jokaisessa vähänkin tyhjässä seinänpätkässä olevat seinamaalaukset. Seinätaitelijoille on täällä annettu ihan vapaat kädet, ja lopputulokset onkin hyvin miellyttäviä. Ja kukaan ei onneksi ole sotkenut maalauksiaan turhilla tägeillä, joten niistä voi nauttia huoletta. Ihmisistä vielä sen verran, että jostain syystä tuntemattomat ihmiset ovat kadulla tervehtineet viimepäivinä monessa kohtaa sanomalla "Adios!". Hämmentävää, mistähän tuo johtuu? Yleensä kun tervehditään, eikä suoraan vaan hyvästellä. Olisiko paikallisasiantuntija K:lla tähän jotain selitystä?
Miraflorin yhdistyksellä, UCA:lla, oli lauantaina päivän kestävät fiestat, joten pakkohan sinne oli suunnistaa, kun kerran perhekin juhlia viikolla valmisteli. Sieltä sainkin ostettua taasen todella loistavan nacatamalen, siitä alkaa kehittyä melkein suosikkiruokani kaiken papuriisifiilistelyn lisäksi. Iltapäivällä palasin siestan skypetyssessioiden jälkeen juhliin uudemman kerran katselemaan kivan kotikutoisia tanssi- ja musiikkiesityksiä. Ja tietysti maistamaan UCA:n viljelijöiden luomukahvia uudemman kerran. Hyvää, ei voi kieltää! Ennen illan pimenemistä, pienen bussiseikkailun jälkeen, päädyin vielä kaupungin eteläpuolella olevaan puistomaiseen ja kovasti kehuttuun La Casita -kahvilaan maistelemaan myöskin kehuttua täysijyväleipäänsä. Leipää ei ole kovin paljoa tällä reissulla syötyä, joten brie-juuston kanssa kunnon leipä on ihanaa pitkästä aikaa! Vaikka paikan hämmentävää palvelua ei voi kyllä taaskaan liittää kehujen listalle.. Matkalla oli tarkoitus piipahtaa täkäläisessä vallankumousmuseossa vertailukohtana Leónissa näkemälleni, mutta paikan olivatkin vallanneet nähtävästi sankareiden ja marttyyrien äidit kuukausittaisen tavan mukaan. Tai näin taas halusin ymmärtää saamastani ystävällisestä selityksestä.
Hostellille palattuani törmäsinkin samantien juuri kaupunkiin palaneeseen Maggieen, ja samantien aloitimme kahvikupin ääressä huomisen Somoto-retken suunnittelun. Jee, toivottavasti se onnistuu, sillä paikkaa on sen verran eri suunnista kehuttu. Mutta saa nähdä mitä ilta tuota taas tullessan, siitä myöhemmin lisää.
lauantai 27. maaliskuuta 2010
Sikarin valmistusta, osa 2
Kuvareportaasi sikaritehtaalta nimeltä Nicarao Cigar S, S. A. jatkuu. Ensimmäisessä kuvassa palataan kuitenkin ihan alkulähteille, eli tässä on itse tuotetta pellossa bongattuna bussimatkalla maaseudulle.
Setä vasemmalla oli se sisusten tekijä, ja täti sinisissä luomiväreissään laittaa prässin jälkeen ulkokuoren paikalleen. Taustalla ei näy, mutta käärijöitä oli samassa tilassa useita kymmeniä.
Erilaisia tötteröitä
Murto-osa tämän tehtaan lopputuotoksista. Kyseinen tehdas siis tekee sikareita monille eri merkeille, ja tuotteista 60% menee Jenkkilään ja aika pitkälle loput Eurooppaan. Exclusiivimerkkejä ei saanut valtettavasti tehtaanmyymälästä ostaa, mutta pitihän sitä "jokunen" rinkan painoksi mukaan raapia. Niitä Nicaraguan laadukkaimpia sikarareita, Padron Family Reservaa, ei tehty tässä tehtaassa, ja sinne ei ihan tavanturismoja päästetäkään tourneelle. Sääli. Tosiaan nuo kääryleet ovat maailman top10 listoilla monesti peitoten monet kuubalaiset. Muutenkin Nicaragua tuntuu olevan se tällasen tavantallaajan tiedostamaton sikarinvalmistuksen kultamaa, en olisi ennakkoon tienyt, että täältä tulee jopa Kuubaa laadukkaampaa kamaa. Jollain mittapuulla.
Pakolliset maistiaiset
torstai 25. maaliskuuta 2010
Sikarin valmistusta, osa 1
Sikaritournee on nyt vedetty, ja taas kerran voin kertoa kaiken sikarinvalmistuksesta. Espanjaksi. Monenmoista käärylettä kyseistä tehtaasta lähti maailmalle, ja joitain osui meikälisen rinkkaankin. Kun kerran "halvalla" suoraan tehtaanmyymälästä sai.
Tästä se lähtee, fermentoitumassa olevia sikarinlehtiä. Nämä ovat nicaragualaista laatukamaa.
Näistä meksikolaisista lehdistä tulee se uloin kerros
Pojat erottelee jo fermentoituneita lehtiä, sikarin sisukaluiksi.
Tässä esitellään, miten elastista pintalehdistä tulee kostutuksen jälkeen.
Kuvareportaasi sikarin valmistuksesta jatkuu seuraavassa numerossa, sillä kohta lähtee bussi kohti Mirafloria ja Juan de Diosin taloa. Aika ADHD-olo päällä, kun ensimmäisen kerran yli kahteen vuoteen olen juonut 2 kuppia kahvia. Ajattelin kuitenkin maistaa, kun kerran sitä niin täällä kehutaan. Ja olikin kyllä loistava idea, sillä kahvi on uskomattoman hyvää! Jos aina olisi tällaista, niin voisin melkein luopua teeharrastuksesta kokonaan. Mutta ei tämän jälkeen uskalla Kultakatriinoihin koskea pitkällä tikullakaan. Ja hyvä niin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
