Corn Island - takauma nro 1

Viikko sitten torstaina siis lähdettiin kolmestaan Katriinan ja Rosan kanssa paratiisin etsintään jo ennen aamun sarastusta. Suuntana Karibian rannikko ja saari nimeltä Little Corn Island. Unet jäi sellaseen puolen tunnin torkahdukseen, ennen neljää jo piti olla ylhäällä. Copavin kodinhengetär Leonardo innostui jostain syystä paistamaan lähtijöille siihen aikaan lettuja ja keittämään kahvia! Ja mehän emme valittaneet.. Suurlähetystön luottotaksikuski Cesar toimitti meidät hyvissä ajoissa kentälle. Täkäläinen La Costeña on lentoyhtiönä sellainen, että parempi olla varsinkin vilkkaimpaan lomaaikaan ajoissa, jotta varmistaa koneeseen pääsynsä. Liputhan meillä oli kyllä jo, mutta se ei välttämättä varmista paikkaa oikeassa koneessa ja oikeaan aikaan. Olimme kuitenkin hyvin ensimmäisten joukossa, ja pienen odotuksen jälkeen saimme boarding passit nrot 7-9. Tanskalaiset Line ja Ulla saapuivaat samoihin aikoihin kentälle, ja hekin liittyivät numeroissa heti meidän kantaan. Hyvin ylimalkaisen turvatarkastuksen jälkeen totuus lentoyhtiön pienuudesta ja samalla selitys hämmentävän sekavalle ja ehkä tavallaan joustavallekin lentotoiminnalle paljastui, kun näki itse koneet. Oletin kyllä koneiden olevan pieniä, mutta lähinnä tasoa Hki-Jyväskylä -välin potkurivehkeet. Enkä mitään 12 paikkasia pikkurimpuloita, minkä kyytiin me ensimmäiset 12 onnekasta boarding passin omistajaa päädyimme. Toisaalta meidän perässä samaan paikkaan lähtenyt kone oli isompi, mutta todella oudon neliskanttinen.. La Costeña punnitseekin ihan syystä matkatavaroiden lisäksi ihmisetkin. Onneksi ei tarvinnut itse nähdä lukuja, ei ihan tässä vaiheessa nappaa tietää montako miljoonaa kiloa on matkan varrella lähtenyt mukaan.

Laskeutuminen

Turkoosin meren ensikosketukset. Hienosti koneen pyörällä maustettuna. Ei ihan jokaisesta reittikoneesta moista näkökulmaa saakaan.

Kone laskeutui 1,5h matalalla lentelyn jälkeen Big Corn Islandille, jossa on pienempään määränpäähän verrattuna iso autoineen ja teineen. Matkatavarat tulivat vasta seuraavalla koneella, joten sen jälkeen vasta mittari satamaan ja pangaa odottelemaan. Suurlähettiläs miehineen tuli myös laukkujemme kanssa samalla koneella, joten diilasimme itsemme samaan venekyytiin kun sama majapaikkakin kerran on. Little Corn Island sijaitsee noin 30 km päässä isoveljestään (molemmat joku 70 km Nicaraguan itärannikosta). Isolle saarelle pääsee myös paatilla Bluefieldistä. Pikkusaarelle siirtymistä ei voi suositella heikkohermoisimmille, sillä siirtyminen isolta maissilta pienelle on parhaimmillaan aikamoista vuoristorataa. Pangat vetää hattuarviolta joku 30 henkeä ja perässä on pari varmaan muutaman sadan hepon moottoria. Ja sillä kun painetaan kunnon aallokossa, 150 cordoballa saa aikamoisen 40 minuutin huvipuistoajon. Oli penkissä pysymistä menomatkalla, kun panga tipahti kolahtaen aallon pohjalle.

Pangat päätyvät pikkusaarella länsipuolen kylään, josta oli vielä jokunen matka meidän majapaikkaamme Derek's placeen, joka taas sijaitsi saaren pohjoispuolella. Koko saaren ollessa noin 1,5 neliökilometriä pinta-alaltaan, ei kävelymatkana etäisyys kuitenkaan ollut kun 20 minuuttia. Sillä saarella tosiaan ei ole kävelypolkuja kummempia teitä eikä yhtään autoakaan. Suits me! Venematka oli tavaroiden kannalta kuitenkin kätevämpi, joten Derek oli tilattu noukkiamaan meidät rannasta. Kun niillä nurkilla muutenkaan ei missään asiassa ihan jäniksen selässä olla, ehdittiin Derekiä odotellessa syömäänkin. Bridgetin ravintolassa pääsi kanssa maistamaan sekä saarelaisten letkeää liikkumista ja toisaalta hyvää ruokaa, kun kana käytiin varmasti tuoreeltaan tappamassa valmistusajasta päätellen keittiön takana. Mutta hyvää kannattaa aina odottaa.

Derekille päästyä paratiisi alkoikin hahmottua. Paikassa oli kyllä sitä jotain, kunnon piilopaikan ainekset ainakin täysin hallussa. Ehkä 4 eri cabanaa, hyvin kotoinen tunnelma pienuuden vuoksi. Se turkoosi meri parin metrin päässä, palmuja.. Rauhan tyyssija, sivussa muusta maailmasta. Saarella johtuvasta kaivosta juomakelpoista vettä hanasta. Meidän majamme on osuvasti Bottle house, rakennuselementteinä käytetty Flor de Caña -pulloja. Iltapäivä paratiisissa on tietysti aloitettava uinnilla, oluella ja kunnon päiväunilla valvotun yön jäljiltä. Karibian tuulessa riippumatossa nukkuessa tuli jopa kylmä pitkästä aikaa, sen siitä saa kun menee märissä uikkareissa makoilemaan. Päätin siitä terästatyessaaäni lähteä tyyppaamaan sitä 20 min kävelymatkaa kylään, mikä olikin taas loistava idea juuri auringon laskiessa ja pimeyden laskeutessa pöpelikköön. Eksymiseksihän sen meni tietysti, sanomattakin selvää. Tulipa tutustuttua kuitenkin lähirantoihinkin vääriä polkuja testatessa otsalampun kanssa. Onneksi löysin takaisin "kotiin" aperitiivirommille ja illalliselle. Suurlähettiläspariskunta toivottavasti jäi paitsi hyvistä aperitiivipullon siivittämistä jutuistamme, mitäs ovat heti istumakatoksen viereisessä mökissä. 

Derek's place ja Bottle House

Saarella käytetään tuulivoimaa, tässä ehkä se vähemmän toimiva tuulivoimala.

Derekiltä löytyi 2 valtaistuinta suoraan merelle osoittaen. Kelpaisiko toinen Niinalle, jos ostettaisiinkin tämä saari sen Granadan edustalla lilluvan sijaan? Kun kerran tuolitkin olisi valmiina.

Perjantaina herätessä Bottle housen parvelta tytsyjen tuhistessa parisängyssä saattoi todeta vetässeensä varmaan yhdet reissun parhaista yöunista. Se tukeva merituuli kun viilensi ilmaa kerrankin sen verran, että yöllä ei tarvinnut jatkuvasti hikoilla. Aurinkorasvassa uiminen, aamupala ja rantoja pitkin saareen tutustumista. Sitä turkoosia merta ja valkoista hiekkaa sitten löytyikin, kuten edellisen postauksen kuvasta saattoi päätellä. Kyseinen kuva on toisen potentiaalisen majapaikan, Casa Iguanan terassilta otettu, saaren itäpuolelta. Siellä on se pisin ja hienoin ranta. Casa Iguanan terassia ennen olimme jo käyneet Dive shopilla kyselemässä snorklausreissuja. Derekiltäkin sellaisen olisi saanut diilatua, mutta kävimme kysymässä kilpailevaan tarjousta toisesta saaren sukellusfirmasta. Ja mehän olimme sitten niin helppoja nakkeja, että Jeffin myyntipuheiden jälkeen snorklaus vaihtui Discover Scuba Dive -settiin seuraavalle aamulle. Jälkeenpäin kyllä saimme vähän kinaa siitä, kuka oli oikeasti ajatellut sukellusta ensin (jo ennen saarea). Nähtävästi asia oli ollut kaikkien mielissä, itsekin kun kuikuilin kyseisen mestan sivuja jo ennen saarelle siirtymistä. Tältä taustalta moisen paketin myyminen oli lastenleikkiä. Itse sukelluskurssin joskus vuonna -92 suorittaneena kun kipinä jatkaa on ollut aina olemassa, mutta vihaan Suomen sameita vesiä. Ja vielä kun paineentasauksen kanssa on ihan tasaisella maallakin riittävästi ongelmia, on näillä tekosyillä voinut jättää asian vuosiksi takaraivoon hautumaan enemmän ja vähemmän tarkoituksella. Edellinen sukellus taitaakin olla vuodelta -95, mutta kuitenkin ihan alan mestasta, Suurelta Valliriutalta Ausseista.

Marsupilami ja beduiini

Tranquilossa kalalounas tanskalaisten tytsyjen kanssa, kyseisellä paikalla onkin myöhempien tietojen mukaan sama omistaja kun Casa Iguanalla ja Dive shopilla. Jenkit jyllää silläkin saarella. Derekille vievä polku tulikin tutuksi edestakaisin tetsaillessa, mutta pieni lenkkeily tekikin hyvää. Pidemmän lenkin sai vielä, kun otti keskelta saarta kulkevan polun paluureitiksi. Tietysti saarelta löytyi myös baseball diamond, ja lighthouse. Kävin katsomassa käsittämätöntä kreolienglantia puhuneen paikallisen (whot your saying, lady? -lauseesta tuli aika paha siirtomaafiilis) miehen johdolla lighthousea, joka osottautuikin lähinnä ruosteiseksi metallihäkkyräksi. En uskaltanut edes hienojen maisemien takia kiivetä mangopuiden latvojen yläpuolelle, enkä antaa kameraani oppaalle kuvien toivossa. Jälkimmäistä siksi, kun älysin rahojen olevan finaalissa ja avulias oppaani jäi siksi nolosti ilman tippiä. Kielistä sen verran, että Nicaraguan itärannikolla ja saarilla puhutaan espanjan lisäksi kreolienglantia (ja vielä miskitoa, alkuperäiskieltä). Onneksi puhuvat turistmoille vähän siistimpää versiota, sillä kyläläisten keskinäisistä keskusteluista kyllä ei ottanut välillä mitään selvää peruskouluenglannilla.

Illalliseksi oli varattu jo päivällä kehuttu kuubalaisravinteli, tilaten jo heidän signature-possuaan etukäteen. Lööbailun jälkeen siis lenkki takaisin kylälle, tällä kertaa ensimmäisen kerran kunnon pimeässä. Ja samalla ensimmäinen tutustuimen saaren pienelijöhin, eli erikokoisiin ja värisiin taskurapuihin, jotka lampun valokiilassa viilettävät sivuttain pitkin polkua ja rapisevat viereissä puskissa. Kylällä on todella hiljasta, Tranquilossakaan ei ole edes nuotiota viriteltynä. Pitkäperjantai.. Ei maksanut vaivaa lähteä metsästämään bileitä saaren toiselta puolelta, joten loistopöperöiden jälkeen olikin fiksumpaa hiihdellä Bottle Houseen takaisin keräämään voimia aikaiseen aamuherätykseen. Yön pimeydessä takaisin Derekille hiippaillessa törmättiin oikein jättiläisrapuun kaikkiin aiemmin nähtyihin verrattuna. Kyseiseen kaveriin ehdittiin tutustuakin seuraavinakin iltoina, kun (kavereiden kesken) Raymond odottelikin uskollisesti joka ilta aikalailla samassa paikassa keskellä polkua. Raymondista olisi ihan kivan illallisen saanut.

Meet Raymond. Everybody loves him.