Cañon de Somoto

Lauantai-ilta Estelíssä meinasi ajautua baaririntamalle, sillä kaikki menomestat oli vielä testaamatta kyseisessä kaupungissa. Kova kiinnostus olisi ollut mennä tarkistamaan rancherojen menomestat, mutta koska sunnuntaille suunniteltu Somoto-retki alkoi konkretisoitua, oli parempi jättää kinkeröinnit väliin. Hostellilta oli lähdössä Estelín ykköspaikkaan todella hämärä reissuseurue, ja oli aika lähellä silti, että ajauduin mukaan.. Mutta ovella seurueeseen liityi yllättäin jo Leónissa tavattu todella outo saksalaistytsy, ja tämä kohtaaminen helpotti kovasti päätöstä jättää bileet väliin ja mennä kiltisti nukkumaan.

Sunnuntaiaamuna päätös palkittiin, kun seitsemän jälkeen istuttiin Maggien ja myös mukaan lähteneen kanadalaisen Rebekahin kanssa hostellin kahvilassa aamupalalla. Pitkästä aikaa aamupalapaikka, josta sai jugurttia hedelmillä massiivisten riisipapusettien sijaan! Ja eikun taas keltainen bussi kohti pohjoista, Somotoa. Somoto ja itse Somoton kanjoni sijaitsee PanAmerican highwayn varrella lähellä Hondurasin rajaa, itse kanjonilta näki jo mastoja rajan takaa kun matkaa toiselle puolelle oli vain 5 kilometriä. Somoton kylästä otetaan toinen bussi itse kanjonille, ja hyvin saa muutamaan kilometriin tuhlattua taas yli puolituntia, kun bussiin hyppi porukkaa niin paljon, että kaikki kattopaikatkin oli käytössä. Sama tapahtui paluumatkalla, vaikkakin harmittavasti turistit tungettiin väkisin sisälle. Olisi ollut kivempi mennä katolla ihan ilmastoinnin takia, mutta ehkä turvallisempaa kuitenkin sisätiloissa. Menomatkan lähibussissa näin ihan Selman paikallisen kaksoisolennon, irvistyskin oli ihan samanlainen! Harmittavasti en saanut kuvaa vertailukohdaksi. Paluumatkalla taas huomio kiinnittyi mieheen Suomi-lippis päässä, mistä lie moisen oli saanut.

Kanjonin "sisäänkäynti"

Rebekah omasi yhteystietoja paikalliseen perheeseen, jonka jäsenet toimivat kanjonioppaina. Kerrankin tietää, että oppaalle maksettu raha menee suoraan hänelle itselleen! Ja ensimmäistä kertaa oppaana oli tällä reissulla nainen, kun perheen tyttö lähti mukaamme. Opas nappasi pelastusliivit ja ison muoviastia, johon voimme laittaa reppumme suojaan kanjonissa lillumisen ajan. Tiedossa oli siis pieni haikkaus kanjonin pohjalle, kivien päällä kiikkumista aina siihen asti, kunnen pohja oli täysin veden vallassa, hidasta lillumista ja kellumista pitkin kanjonia seinämiä ihaillen ja raikkaasta vedestä nauttien.. Opas kellutti mukanaan muovilaatikkoa, jossa oli kaikki turismojen tavarat. Hyvä niin, sillä ei rento lilluminen olisi onnistunutkaan esimerkiksi reppu pään päällä.

Rio Cocon ja Somoton kanjonin alkupää

Kanjonin puolivälissä oli loistava lohkare lounaspaikaksi, ja kun seurana on sekä jenkki että kanuukki, on mukana tietysti maapähkinävoileipäainekset! Kylläpäs leipä maistuu hyvältä pitkästä aikaa, tietysti vielä ulkona syöminen kruunaa makuelämykset. Tauon jälkeen on onneksi vielä pätkä kellumista, sillä kanjonin pohjalla vaatteet märkänä ehtii jopa ihon nousta hieman kananlihalle. Vaikka lämpötila on edelleen hellelukemissa. Mutta pohjalle ei aurinko paista. Viimeinen etappi hoidetaan soutuveneellä, ja viimeinen pieni haikkaus takaisin oppaan kotitalolle PanAmerican highwayn varrelle.

Iloiset lillujat. Huomatkaa jalassani olevat varpikkaat. Olivat aivan täydelliset kanjonikengät; kivien päällä hyppelemiseen ja välillä veden alla kävelyyn jne..

Paluubussia odotellessa oppaan perhe tarjosi vielä kahvit ja varjoisan odottelupaikan aivan mahtavan retken päätteeksi. Olin jättässä koko kanjonin suunnitelmistani, kun kuvittelin, että sinne päästäkseen pitää olla useampi päivä aikaa. Ennen kun törmäsin Maggieen, joka korjasi virheellistä tietoani. Oli sen verran kiva päiväretki, sekä retkiseura, että olin todella iloinen tästä suunnitelman muutoksesta. Todellakin vierailun arvoinen paikka, kuten monet muutkin reissaajat olivat jo kommentoineet.

Oppaan perheen tyttö: kissojen käsittelytapa tuo jostain syystä Kurkiniemen mukulat mieleen.

Paluumatka Estelíin hienon päivän jälkeen oli hyvin idyllinen, kun pimeän tullen pääsimme ihailemaan vihreitä vuoristomaisemia täysikuun valossa. Menomatkalla vihreyttä ei jotenkin edes ehtinyt havainnoimaan, mutta onneksi takaisintulessa taas erilaiset maisemat kiinnittivät kunnolla huomion. Hostelliin paluumatkalla bongasimme mielenkiintoisen meksikoilaisen ravintolan, johon palasimme porukalla illalliselle. Ja oli kyllä sen arvoinekin, tacot olivat aivan loistavia. Piti ihan tarkistaa, onko kokki meksikolainen.. ja yllätykseksemme olikin ihan täkäläinen. Hostellilla hengaili vielä samaa jengiä, jotka olivat lauantaina lähdössä ulos, joten loppuilta menikin mm. Kanadan kielitilanteella spekuloiden, koska seurueesta löytyi kanuukkeja Yukonista Quebeciin. Olimme Maggien kanssa lähdössä vielä tarkistamaan sunnuntai-illan menoa Estelíssä, mutta päivän aktiviteetit veivät sen verran virtaa, että haaveeksi sekin jäi.