Maaseutumatkailua Miraflorin tyyliin ja lisää Estelíä

Estelíssä tuli jo ensimmäisenä iltana koettua, miltä tuntuu lämmin suihkuvesi pitkästä aikaa. Säikähdin sen verran outoa ilmiötä, että meinasin vaistomaisesti pompata suihkun alta pois! Ensimmäisen kerran sitten Miamin kun sitä ihmettä tippui päälle. Samoin yöllä piti repiä jopa peittoakin, tähän asti riittäneen lakanan lisäksi. Mutta ei täälläkään vilu silti iske, turha pelko. Ei edes maaseudulla päässyt pitkähihaisia käyttämään, joten hätävarjelun liiotteluna lähtivätten koko reissulle mukaan.
Torstaiaamun sikaritourneen jälkeen olikin aika orientoitua maaseutua varten, sillä seuraava etappi oli Miraflorin alue. Keskiviikkona tosiaan varasin jo yhden yön majoituksen sikäläisen viljelijän tiluksilla UCA Miraflorin toimistosta (Unión de Cooperativas Agropecurias de Miraflor), ja perjantaiksi ratsastusretken oppaan kera. Jo hostellin kahvilassa pikalounasta syödessäni bongasin kalifornialaisen Maggien, joka oli suuntimassa samaan La Pitan kylään. Oletimme menevämme eri taloihin yöksi, mutta myöhemmin kävikin ilmi, että puhuimmekin vain samasta paikasta eri nimillä. Koska espanjantaitoni ei riitä kovin syvälliseen seurusteluun, olikin oikein kiva saada seuraa. Maggie puhui kuitenkin todella hyvää espanjaa. Bussimatka Mirafloriin oli taas kivinen ja pomppuinen, mutta vieressäni istunut ranchero stetsonissaan kertoili ystävällisesti mm. tupakkaviljelyksista ja muista alueen asioista. Siihen asti kunnes todella itsekäs brittiryhmä vaati itselleen istumapaikat yliystävälliseltä vieruskaveriltani ja jopa vanhuksilta, kun juuri he eivät voineet missään nimessä seistä bussissa. Maggien kanssa olimme todella pöyristyneitä moisesta käytöksestä, sillä kyseessä oli kuitenkin joukko nuoria. Mutta myöhemmin saimme selville, että kyseiset nuoret yhtenevissä t-paidoissaan olisivat huumeiden ym. aineiden käyttäjiä, jotka vanhemmat ovat lähettäneet ns. vapaehtoistöihin toiselle puolelle maapalloa. Ehkä selittää heidän outoa käytöstään hieman, ehkä heitä piti käsitellä jotenkin silkkihansikkain.. Mielenkiintoinen idea kuitenkin, kuulemma heiltä otetaan passit jne. dokumentit poissa, jotta eivät pääsee karkaamaankaan ohjelmasta kesken kaiken. Siinäpä vinkkiä kaikille potentiaalisten ongelmanuorten vanhemmille.

Puut kasvaa partaa Miraflorissa

Bussi notkuili hitaasti mutta varmasti yhä vuoristoisemmaksi muuttuvassa maisemassa, kohti La Pitaa ja Zona Intermediaa. Miraflorin vuoristoalue koostuu 3 eri vyöhykkeestä: Zona Baja, Zona Intermedia ja Zona Alta (korkeimmalla). Koska nyt on kuiva kausi ja kesä, on Miraflorissakin kellertävää, vaikkakin huomattavasti vihreämpää verrattuna esim. Managuan ympäristöön. Kaunista silti nytkin, vaikka tämän vierailun jälkeen alkoi kiinnostaa, miltä paikka mahtaa näyttää talvella/sadekaudella. Señor Juan de Dios, isäntämme, sattuikin olemaan samassa bussissa, joten oikealla pysäkillä poisjäänti olikin lopulta ennakkotietoja helpompaa. Perheen äiti, Señora Dora, olikin myös vastassa. Perheessä oli kaikenkaikkiaan 6 lasta, joista käsittääkseni 4 asui vielä kotona. Vanhin Juan Carlos asui lähikylässä ja oli naimissa, ja hän oli opiskelut Englannissa. Eli puhui siis hyvää englantia, ja toimi alueella oppaana. Seuraavaksi vanhin, Henri, oleilikin paraikaa Ruotsissa (mikä selittikin seinällä olevat kuvat kundista, joka oli polvia myöten lumessa)! Loput lapsista, 2 poikaa ja 2 tyttöä asuivatkin kotona. Nuorimmainen, Maikol (kyllä, Michael kirjoitettiin nähtävästi noin), tulikin ystävällisesti esittäytymään meille ja toimi seuraavana päivänä Maggien oppaana. Tosiaan ihan köyhimmästä päästä ei meidän isäntäperheemme tainut olla, kun lapsilla oli mahdollisuus oleilla ulkomailla, vaikka ehkä talosta sitä ei ihan olisi voinut päätellä. Kuitenkin meillä vierailla oli oma huone, ja jopa valoa. Oletettavasti aurinkopaneelilla tuotettua sähköä.

Teimme pienen kävelyretken ennen hämärää näköalapaikalle, jotta pääsisimme tutustumaan jo vähän lähiympäristöön. Pihapiiristä löytyi myös pari riippumattoa, joten siinä se ilta sitten näppärästi vilahtikin. Auringonlaskun lähestyessä kaskaat (tai jotkut muut vastaavat pikkuriiviöt) innostuvat sellaiseen kakofoniseen, lähinnä moottorisahaa muistuttavaan metakkaan, että korvat meinasivat särkyä. Onneksi hämärätyessä vähän hiljensivät bileitään, ei sitä olisi koko yötä jaksanut moisella volyymilla kuunnella.

Chillailua riippumatossa Maggien kanssa, ja huomatkaa kourassani oleva kahvikuppi.

Perheen naiset valmistelivat launtaina Estelíssä olevia UCAn festareita, ja keittelivät maissia perusaineeksi paikallisiin ruokiin. Yritimme auttaa, vaikkakin lähinnä taisimme olla tiellä siinä hommassa. Joten oli parempi keskittyä vaan eteen kannettuun illalliseen, ja samalla seuraamaan taistelua huoneen kiintopisteen, ehkä maksimissaan 12" rätisevän mustavalkoisen telkkarin epätoivoista virittämisestä telenovela-taajuudelle. Tähtikirkas yö melkein täysikuulla varustettuna kaukana kaupungista teki kyllä todella hyvää pitkästä aikaa! Ja sen kunniaksi voikin taas vetäytyä yöpuulle, hyttysverkon alle, jo ennen kymmentä. Ja nukkua loistavasti raikkaassa ilmassa, neljän jälkeen mökänsä aloittavista kukoista huolimatta.

Perjantaiaamun ensimmäinen askare onkin tortilloiden paisto, jossa yrittivät meitä ummikkoja kovasti opastaa. Kyllä niistä lopulta parin harjotteluyrityksen jälkeen suht oikean pyöreitä saatiin, ja maistuvat tietysti itsetehtyinä entistä paremmilta aamupalabanaanin, kanamunien ja gallo pinton kera. Taasen niin tuhti aamupala, että teki melkein mieli takasin nukkumaan.. Kuitenkin kasin aikaan paikalle ilmaantuu nuori oppaani (nimeäentietenkäänmuista) kahden hevosen kera. Oppanani on 21-vuotias, hieman ujohko kundi, joka kertoi mm. haluavansa eläinlääkäriksi. Mutta opiskelu on liian kallista, 40$/kuussa. Ja taas tietysti 7-lapsisen perheen poika.. Ja luonnollisesti lempiharrastus on béisbol. Tämän verran taas sain kiinni kaiken espanjankielisen keskustelun lomasta.

Tortillojen valmistusta aamutuimaan

Minä ja reppana heppani

Se hevonen sitten.. Noh, olisin itse kävellyt lujempaa ja jossain kohtaa mielessä kävi jo, että hyppään alas selästä ja alan kantaa heppaa. Joten sitä ihan kylän karskeinta otusta ei turismolle luotettu. Eipä toisaalta lähtenyt käsistäkään vastaavasti. Satulakin oli kyllä sen verran epämukava, että kävelyä lujempi vauhti olisi pidemmän päälle ollut 5 tunnin lenkillä aika tuskaa. Aloin ymmärtää oppaani satulassa vinossa roikkumista matkan edetessä, sillä ei perusenglantilaisella istunnalla kovin montaa sekuntia pystynyt olemaankaan. Mutta halusin ratsastamaan, ja sitä sain. Mikäs siinä oli maisemia ihaillessa kaikesta huolimatta, ja opas kuitenkin yritti parhaansa myös viihdyttää turismoa. Ja kertoili luonnosta ja vastaili meikäläisen epämääräisiin kyselyihinkin loistavasti. Orquideario ja pikku vesiputous tuli kanssa nähtyä matkalla. Kuten myös opaspoika uimassa kyseisessä vesiputouksessa.. All and all, ihan jees ridaretki, vaikkakin ehkä vähän erilainen mitä olin visioinut mielessäni. Tulipa reissun ratsastusosuus kuitenkin suoritettua.

Se ainoa orkidean näköinen orkidea, joka tähän vuodenaikaan löytyi metsistä.

Miraflorin maisemia, ja oppaani. Ymmärrettävä ratsastustyylikin, ottaen huomioon suhteellisen epämukavan satulan.

Ratsastus päättyy suunnitellusti lounasaikaan, ja kaikesta aamun ahmimisesta huolimatta ruoka taas maistui. Bussin lähtöön kun oli vielä kotva aikaa, mikäs olikaan parmepi idea kun pienet päikkärit riippumatossa kirjan kanssa. Kaikenkaikkiaan siis hyvin rentouttava maaseuturetki, hienon luonnon helmassa. Saattoi myös olla, että retki poiki toisen päiväretken sunnuntaille. Maggien kanssa suunniteltiin, että jos hän palaa luonnosta sivistykseen lauantaina, niin voisimme tehdä sunnuntaina kimpassa päiväretken Somoton kanjoniin. Saas nähdä siis törmäävätkö tiemme vielä. Silti oli minun aikani palata perjantaina Estelín taas samalla bussilla, jossa oli ihana George Clooneyn silmät omaava rahastajapoika. Oih! Bussimatkan hämmentävää ilmapiiriä lisäsi kaiutimista kajahtanut Aikuisen naisen espanjankielinen versio. Mitä seuraavaksi?

Aito ranchero Miraflorin maisemissa

Onneksi onnistui jotenkin sönkkäämään lähtiessä itselleni varauksen hostelliin, sillä muuten olisin jäänyt ilman sänkyä. Mutta ilman kaipaamaani suihkua jäin, sillä jostain syystä vedet oli poikki koko illan. Vaihtoehtojen ollessa aika vähissä piti lähteä kylille ihan omana, kuraisena itsenään. Pääduin testaamaan lähinurkan kahvilan, jossa oli odottamassa taas seuraava yllätys tuttujen muodossa. Lagunalla kielikoulun ekana viikkona mukavana eläkeläisseurana ollut jenkkipariskunta Becky ja Mac istuivatkin nurkkapöydässä, ja tämä yllätys olikin todellinen molemmille osapuolille. Oli tosi kiva nähdä ja käydä läpi kaikki, mitä kukin oli tässä välissä ehtinyt nähdä ja kokea. Keskustelua jatkettiinkin heidän hotellinsa kattoterassilla, verraten myös sikaritourneekokemuksia ja rommin ohessa poltellen heidän tourneeltaa saamaansa, todella vahvaa sikaria. He olivat ihmeellisten sattumien jälkeen pääseet tutustumaan todella tyylikkääseen sikaritehtaaseen (http://www.drewestate.com/), joka vaikutti todella eritavalla hoidetulta täkäläisiin normioloihin verrattuna. Koko tehdas oli tyylikkäästi stailattu kuvista päätellen, työntekijöillä terveydenhoito jopa osalle perheettä.. Kyseisiä sikareita ei tietysti taaskaan myyty täällä, mutta olivat saanet lahjana joitakin kappaleita, ja niitä pimeydessä sitten maisteltiinkin. Tiesivät kertoa syynkin, miksi suurinta osaa sikareista ei tästä maasta löydy. Nähtävästi osa tehtaista toimii vapaakauppaperiaatteella, vero tms. helpotusten tukemana, joten siksi tuotteet menevätkin visusti vientiin.

Elämän eliksiirit?

Olin siis päättänyt jo jäädä Estelíin vielä ainakin sunnuntaihin asti, joten lauantaina olikin aikaa ihmetellä kaupunkia ihan kunnolla. Kunnon suihkun jälkeen. Aamukahvilla en jaksanut enää edes esittää yllättynyttä, kun löysin itseni taas toisen pariskunnan (kanadalaisia) pöydästä, joiden kanssa vietin toisena laguunaviikkona aikaa espanjaa opiskellessa. Lisää kertomuksia mitä ihmiset ovat tehneet ja nähneet, ja tietysti hyviä suosituksia. Vaikkakin harmittavasti aika alkaa käydä vähiin.

Ihmiset ovat todella ystävällisiä täällä: neuvoja löytyy aina ja kyselyihin vastataan hymyillen. Ihmettelin satulakaupassa pitkään käsityötaitoja kummastellen, ja omistaja palkitsi käyntikortillaan. Siitä kaupasta oli kyllä helppo poistua ostamatta mitään, mikä ei sitten bootsikaupassa ihan onnistunutkaan.

Käsintehtyjä satuloita, hinnat lähti 100 taalasta ylöspäin. Kiinnostuneille löytyy omistajan käyntikortti nettisivuineen ja spostiosotteineen. Löytyi myös kivalla karvapäällysteellä varustettuja, joten omansa saisi varmaan pimpattua vaikka pinkillä turkiksella.

Estelín erikoisuutena tuntuu olevan myös melkein jokaisessa vähänkin tyhjässä seinänpätkässä olevat seinamaalaukset. Seinätaitelijoille on täällä annettu ihan vapaat kädet, ja lopputulokset onkin hyvin miellyttäviä. Ja kukaan ei onneksi ole sotkenut maalauksiaan turhilla tägeillä, joten niistä voi nauttia huoletta. Ihmisistä vielä sen verran, että jostain syystä tuntemattomat ihmiset ovat kadulla tervehtineet viimepäivinä monessa kohtaa sanomalla "Adios!". Hämmentävää, mistähän tuo johtuu? Yleensä kun tervehditään, eikä suoraan vaan hyvästellä. Olisiko paikallisasiantuntija K:lla tähän jotain selitystä?

Miraflorin yhdistyksellä, UCA:lla, oli lauantaina päivän kestävät fiestat, joten pakkohan sinne oli suunnistaa, kun kerran perhekin juhlia viikolla valmisteli. Sieltä sainkin ostettua taasen todella loistavan nacatamalen, siitä alkaa kehittyä melkein suosikkiruokani kaiken papuriisifiilistelyn lisäksi. Iltapäivällä palasin siestan skypetyssessioiden jälkeen juhliin uudemman kerran katselemaan kivan kotikutoisia tanssi- ja musiikkiesityksiä. Ja tietysti maistamaan UCA:n viljelijöiden luomukahvia uudemman kerran. Hyvää, ei voi kieltää! Ennen illan pimenemistä, pienen bussiseikkailun jälkeen, päädyin vielä kaupungin eteläpuolella olevaan puistomaiseen ja kovasti kehuttuun La Casita -kahvilaan maistelemaan myöskin kehuttua täysijyväleipäänsä. Leipää ei ole kovin paljoa tällä reissulla syötyä, joten brie-juuston kanssa kunnon leipä on ihanaa pitkästä aikaa! Vaikka paikan hämmentävää palvelua ei voi kyllä taaskaan liittää kehujen listalle.. Matkalla oli tarkoitus piipahtaa täkäläisessä vallankumousmuseossa vertailukohtana Leónissa näkemälleni, mutta paikan olivatkin vallanneet nähtävästi sankareiden ja marttyyrien äidit kuukausittaisen tavan mukaan. Tai näin taas halusin ymmärtää saamastani ystävällisestä selityksestä.

Hostellille palattuani törmäsinkin samantien juuri kaupunkiin palaneeseen Maggieen, ja samantien aloitimme kahvikupin ääressä huomisen Somoto-retken suunnittelun. Jee, toivottavasti se onnistuu, sillä paikkaa on sen verran eri suunnista kehuttu. Mutta saa nähdä mitä ilta tuota taas tullessan, siitä myöhemmin lisää.