Sandinistien sydänmaat

Tiistai-iltapäivä surffikeikan jälkeen menikin aikalailla hostellilla loikoillen. Tortuga Booludaan voisi oikeasti juurtua pidemmäksikin aikaan, sen verran kiva rauhallisella sisäpihalla on hengailla. Varsinkin kun sisäpihalla pääsee sitä ihan pahinta keskipäivän kuumuutta karkuun. Leónin lämpötilat kun on tosiaan päälle 35 astetta, ja parhaimpina päivinä lämpötilan "realfeel" jonkun mittarin mukaan lähenee 50 astetta. Että ihmekös jos vähän hikoiluttaa ja housut kostuu pelkästä istumisesta. Edellisen illan saksalaistytsy ei osoittaudu yön yli nukuttua yhtään paremmaksi seuraksi, joten keskityimme lähinnä välttelemään häntä. Tällä kertaa pääsimme ottamaan mm. kantaa hänen pohdintaansa, josko täällä kannattaisi ottaa alahuulilävistys. Jep, näillä helteillähän se on erittäin fiksua. Että go for it, girl.

Illallispaikaksi bongattiin paikallinen kasvisravintola Lonely Planetista. Paikka kun löytyi vielä ihan nurkalta, niin piti tietysti käydä tsekkaamassa millasella konseptilla kasvisravintola toimii näillä lakeuksilla. Kuitenkin kun keskimääräinen ruokavalio on täällä aika raskasta, hyvin paistettua ruokaa. Kokemus olikin aika mielenkiintoinen: henkilökuntaa luonnollisesti meitä kahta asiakasta enemmän. Ja viedään tietysti vielä henkilökunnan pöytä siitä ikkunalta. Ruoka oli mielenkiintoista, mutta he yrittivät varmaan parhaansa. Tofua ja kasviksia ainakin olivat saaneet kasaan, maut kuitenkin ehkä jääneet vähän puolitiehen. Tähän kohtaan on Rosan riemuksi siteerattava Lonely Planetiä kyseisestä paikasta: "..vegetarian dishes from around the world in relaxed and arty surrounds". Niin.. jos rentoutumiseen käyttää panhuilulla pilattuja covereita, niin ehkä sitten kuvaus täsmää. Illallisen päämielenkiinto olikin minkä kivan kasarihitin panhuiluversio löytyy samalta kokoelmalta aina Robbie Williamsin, Policen, viimeisimpien diskohittien ja Disney-tunnareiden jälkeen. Lisää camp-henkisiä kokemuksia sunnuntaisen kylpyläreissun jälkeen. Loppuhuipennuksena odottelin omasta mielestäni jälkiruuaksi tilaamani kaakaota, mutta laskun kanssa pöytää pätkästään puolisula pötkö täkäläistä, vähän oudonmakuista suklaata. Kämmi oli kyllä tilaajan, mutta jotenkin kruunasi koko setin.

Keskiviikko valkeni aika ajoissa, jostain syystä vähän huonosti nukutun yön jälkeen. Aloin aamutuimaan miettiä sitä, mitä kaikille kaukana oleville tärkeille ihmisille mahtaa kuulua. Ja samalla ristiriitaisesti mietin, miten en halua tämän reissuelämän päättyvän lainkaan.. (Luonnollisesti aivan ehdotomasti suurimpana syynä täällä olevat loistavat KAKSI matkakumppania, paraikaa Hondurasissa hengaileva Katriina ja Leónin riippumattoon jumittunut Rosa. Toimittajan huomio: edelleenkään tässä blogissa ei mitenkään tietoisesti dissata aikaisempien reissujen matkakumppaneita, eikä myöskään pistetä neitejä K tai R arvojärjestykseen.) Toisena syynä se, että tiedän tippuvani taas samaan ahdistavaan suorittamiseen, pätemiseen, itsekkyyteen jne. mikä kuuluu taas suomalaiseen, tai myös peruslänsimaalaiseenkin, elämäntyyliin verrattuna näihin maihin. Turha kun on kuvitella, että tämänhetkistä rentoutta voisi rinkassaan kilokaupalla tuoda mukanaan vaikka miten haluaisi, toivoisi ja yrittäisi. On sitä ennenkin yritetty, mutta sen verran ympäristösidonnainen sitä itsekin tuntuu valitettavasti olevan. Tästä käytiinkin pitkä keskustelu Katriinan kanssa joku kaunis, Managuassa vietetyn baari-illan jälkeinen päivä. Kaipa kuitenkin kaikessa on puolensa, suomalaisessakin meiningissä. Jos vaan osaisi ottaa kaikesta ne parhaat ja rakentaa niistä oman hyvinvointisettinsä. Jotenkin vaan oman hyvän olonsa näkee ihan ruokailutottumuksissakin: Suomessa en ole tietoisesti syönyt paprikaa missään muodossa vuosiin saatua ihan kammottavia vatsaoireita siitä punaisesta paholaisesta. Mutta täällä huomasin juuri syöneeni viimeisen viikon aikana enemmän raakaa paprikaa kun varmaan viimeiseen 10 vuoteen, ja eipä ole paljon menoa haitannut.

Mutta filosofointi sikseen, ja matkaraporttia kehiin. Tortuga Booludan plussiin kuuluu myös ilmainen lettuaamiainen ja kahvit. En kyllä vieläkään ole aloittanut kahvinjuontia uudestaan, vaikka täällä kahvin kultamailla liikunkin paraikaa, mutta saa nähdä pitääkö kohtaa maistella. Letut silti kelpasivat! Rosa jäi vielä yhdeksi yöksi Booludan viboja aistimaan, ja aloin itsekin jo hetken miettiä suunnitelmien muuttoa, kun Rosa vaihtoi meidän alakerran huoneen toisen kerroksen huoneeseen, jolla on privaparveke riippumatolla. Silkkaa luksusta! Kateudesta vihreänä pitäydyn silti suunnitelmassani liikahtaa Estelíin parhaimmassa puolenpäivän helteessä. Sitä ennen kuitenkin vielä viimeiset hedelmämehut ja smoothiet jo melkein kantapaikaksi muodostuneessa kahvilassa.

Estelín bussimatka onkin aika mielenkiintoinen, kun paikallinen Kimi Räikkönen on päästetty kanabussin rattiin. En tiedä mikä hirvitti enemmän: se, että bussi kenties kaatuu kurvissa vai se, että törmätään hasardiohituksissa vastaantulijoihin. Toisaalta kun töttää aktiivisesti koko ohituksen, niin kai joko ohitettava tai vastaantuleva älyää väistää? Muutenkin vähän kursiomeininki bussissa, kun patcacha raikaa täysiä ja muu popula vaikuttaa lähinnä parikymppisiltä opiskelijoilta. Ilmastointi kun hoituu kaikilla mahdollisilla avonaisilla räppänillä (etuovi mukaanlukien), niin musiikki ja muu melu vaimenee tyylikkäästi kuitenkin korvien jatkuvalla lukituksella. Tämän bussin erikoisuutena oli oikein paikkaliput, vaikkakin saamani paikka oli varmaan se kapeimmalla penkkivälillä varustettu. Jos meikäläisen kokoinen pygmi ei saa edes polvia suoraksi istuessa, niin kyseessä on todella ahdas rakonen. Noh, nämä keltaiset koulubussithan on Jenkeissä rakennettu koululaisille, joten mitä muuta voi toisaalta odottaakaan. Näissä isommissa busseissa on aina loistopalvelu, sillä eväistä ei heti tule pulaa. Pysäkeiltä pomppii kyytiin kaikenmaailman myyjiä, riippumatta siitä miten täynnä bussi on. Tietysti juomat on usein muovipusseissa, jotta pulloja ei tarviste raahata. Pussikokis onkin aina niin mieluisa kokemus. Ja useinmiten ennemmin tai myöhemmin rinnuksilla.

Estelíä lähestyessä maasto muuttuu kumpuilevammaksi; toista kun aiemmat tasaiset maastot, joista kohoaa tulivuori sieltä täältä. Ilmastollisesti Estelí on myös Leónin jälkeen miellyttävämpi, raikkaampi ja vähemmän hiostava. Sisämaassa kun ollaan. Muutenkin vajaan puolenpäivän kokemuksella ihan erityylinen kaupunki: jotenkin avaramman ja tilavamman oloinen. Ensimmäinen rancherokin, täkäläinen cowboy, ravaa hepallaan vastaan ensimmäisessä kadunkulmassa täysissä varustuksissa lassoineen ja stetsoneineen.

Majapaikaksi valkkautui taas tähän privamatkailuun palatessa ihan perusdormi (http://www.cafeluzyluna.com/, kaameat kotisivut kylläkin). Ei taaskaan hinnalla pilattu, 7,50 taalaa yö. Ei kyllä toisaalta Leónissakaan tuhlaamaan päässyt, kun kahden hengen huone kustansi jopa 13 dollaria per nenä. Kun taas on omillaan, on aika suorittaa matkailua ihan kunnolla. Ensimmäinen etappi ennen majottumista olikin selvittää milloin pääsee sikaritourille ja jonnekin pöpelikköretkelle. Hetken selvitysten jälkeen seuraavien päivien ohjelma onkin seuraava: huomenna aamusta sikaritour, jonka jälkeen bussi alle ja Área Protegia Mirafloriin (kai jonkinlainen luonnonsuojelualue?) perhemajoitukseen tutustumaan luontoon ja kahvinviljeliöihin.

Sikaritournee kuuluu aika must-ohjelmaan Estelíssä, sillä täällä valmistetaan joidenkin mittareiden mukaan maailman parhaita sikareita. Ekoturismi on kanssa aika kova juttu, ja lähistön kyläyhteisöt ottavat turisteja vastaan kuuleman mukaan mielellään. Homma on suht organisoitua, koska kaupungista löytyi kyläyhteisöjen yhteinen toimisto, jossa hoidetaan maksut ja varaukset. Itse pitää vaan hommata itsensä sinne pöpelikköön, joten saa nähdä osunko oikeaan taloon. Varsinkin kun tietysti kaikki varaustoimenpiteet piti hoitaa espanjaksi. Luvassa siis myös kielikylpyä, koska en usko señor Juan de Diosin perheineen puhuvan pahemmin englantia. Hintaan kuuluu kaikki ruokailutkin perheen kera, joten kai sitä jotain joutuu keskustelemaan ruokapöydässäkin. Käsittääkseni (toivottavasti) sain myös hoidettua perjantaille useamman tunnin hepparetken sikäläisen oppaan kera alueen, joten toivomani matkan ratsastusosuus on kohta myös suoritettu. Kyseessä on pilvimetsäalue (cloud forest, onko sille parempaa käännöstä suomeksi?), ja alueen korkeus erot vaihtelevat 1000 metrin molemmin puolin. Eli ilmanala/luonto sen mukaisesti myös, joten niitä pääsen hepan selästä ihmettelemään. Innolla odottaen miten kosteaa tai viileääkin siellä näin kesäaikaan on. Kyseiset alueet olivat myös, Estelín kaupunki mukaanlukien, hyvin paljon osallisena maan historiassa sandinistavallankumouksen aikaan 70-luvun lopulla. Samoin vähän myöhemmin ne kuuluisat kontrasissit mellestivät myös näillä nurkilla, joten saa nähdä mihin siellä metsissä törmää.

Illalliseksi on pitää nauttia perinteistä Nica-ruokaa, jotta eilisten kasvisviritelmien jälkeen palaa taas ruotuun. Vuorossa nacatamal, johon Katriina tutustutti jo ensimmäisenä Nicaragua-iltana. Ruuista toivottavasti saan tehtyä jonkinmoisen kuvakoosteen myöhemmin, joten niistä lisää joskus.. Bloggauskahvilaani ilmaantui joku täkälinen kitaransa kanssa, joten parempi keskittyä musan kuunteluun. Ja eiliselle kaakaoyritelmälle kostona tilatun vaahtokarkkikaakaon ryystämiseen. Tällä kertaa tappopitkän tekstin lisuukkeena ei valitettavasti ole kuvia, mutta toivottavasti seuraavien päivien reissuista kuvat pääsevät kertomaan enemmän kun miljardit sanat.