Volcan Concepción ilmaisee tuhkaisen mielipiteensä

Isla de Ometepe ja kaksi tulivuorta

Sunnuntain ohjelmanumero olikin sitten siirtyminen Isla de Ometepelle, saari maan suurimmassa järvessä nimeltä Lago de Nicaragua. Saari koostuu lähinnä kahdesta tulivuoresta, joten kuullostaa hyvin mielenkiintoiselta paikalta. Ja sopivalta matkan urheiluhenkisempään osuuteen. Managuasta lähtiessä pääikin tutustumaan kaupungin toiseen  "bussiasemaan", tällä kertaa sekava Huembes. Taksimatkalla kuski (käsittääkseni) jo yritti varoittaa asemasta ja siellä pyörivistä epämääräisistä tyypeistä, mutta onneksi bussi löytyi helposti. Vaikkakin aika turhasta pääsi taas "vapaaehtoisesti" tippaamaan pari muka paikan työntekijää, kun kävelevät lähinnä perässäni oikealle bussille. Täkäläiset osaa tämän voluntario-tippien pyytämisen vähän turhankin hvyin, kun ravintolassa se on kivasti jo lisätty laskun perään. Se siitä vapaaehtoisuudesta siis.

Katriinan ohjeiden mukaan varmistin bussin nokasta teksteistä ja vielä kysymällä pariin otteeseen eri henkilöiltä, että meneehän bussi varmasti aina San Jorgen satamaan asti eikä jää edelliseen kaupunkiin Rivasiin, ja omasta mielestäni oikeaa tietoa saaneena köröttelin pari tuntia taas chicken busin kyydissä. Kunnes bussi tietysti jää sinne Rivasiin, ja paikan ainoa, hieman epäilyttävä taksikuski kyni sitten 2 dollaria siirtymästä ehkä parin kilometrin päähän itse satamaan. Noh, pääsinpä perille kuitenkin. Sunnuntai ei todellakaan ole se suosituin siirtymäpäivä saarelle, sillä lauttoja on harvoin ja lautalla taisin olla parin hollantilaiskundin lisäksi se ainoa turisti. Onneksi lautalla sain juttuseuraksi symppiksen koulupojan, joka yritti vähän kertoilla faktoja saaresta ummikkoturistille. Samalla matkalla tuli testattua espanjaa puhelimessakin, kun yritin varmistella majapaikkaa lauttaa odotellessa. Ja yllättävää kyllä, varaus oli jopa majapaikassa odottamassakin! Moygalban kylään lautta rantautui viiden jälkeen kiitettävän aalloissa keikkumisen jälkeen (lauttamatka kesti tunnin). Lautalla pystyi ihailemaan tulivuorien siluetteja, varsinkin kun vuorista suurempi näyttää ihan oikealta tulivuorelta ajatellen akuankka-tyyppista tulivuorimielikuvaa.

Moygalba on aika kuollut kyllä sunnuntai-iltana, sekin tuli todettua. Maanantaina paikka näytti ihan toisenlaiselta. Onneksi sain sunnuntaina kuitenkin yhden oppaan heti perääni lautalta tultuani, ja pienen empimisen jälkeen aloin diilata jo seuraavalle päivälle retkeä suuremmalle tulivuorelle. Opas selitti, että vuori oli samana päivänä purkautunut heittelemällä ilmaan savuja ja tuhkaa, ja siksi ei ollut mahdollista vaeltaa aina ylös kraaterin reunalle asti. Jostain syystä en ihan uskonut selitystä, vaan pidin sitä lähinnä tarinana pitää turistit poissa korkeuksista. Kun olin vielä aiemmin jo kuullut muilta suomalaisilta, ettää saarella on vain yksi opas, joka ylipäänsä tekee vaelluksia ylös asti. Kuitenkin totestin, että nyt ei ole aikaa lähteä sitä "parempaa" opastakaan etsimään, joten sovin samantien seuraavalle aamulle klo 5 trekkauksen aloituksen. Kundi vaikutti kuitenkin mukavalta ja osaavalta. Iltaoluen ääressä viereisen pöydän jenkit vahvistivat kuitenkin oppaan tarinan päivän purkauksesta, ja olivat sitä mieltä, että on aika hullua lähteä kiipeämään kaikenkaikkiaan. Mutta varattu kun varattu! Ja eipä täkäläinen opaskaan lähtisi itseään riskeeraamaan turistin vuoksi, luotetaan siihen.

Ensimmäisen yön majoitus kylässä olikin oikein edullinen, perussiisti oma huone vessalla 8 taalaa. Palvelu ei päätä huimannut, mutta ei sitä tässä vaiheessa haettukaan. Aamuherätys kun on kuitenkin klo 4. Onneksi sunnuntaina kylässä oli edes joku kiska auki, mistä sain hätäisesti aamupala- ja lounastarpeita raavittua mukaan. Ja hemmetisti vettä tulivuoriretkeä varten, sitä kuluu näissä lämpötiloissa taatusti paljon.

Ennen viittä olikin kivan pimeään, kun köröttelin oppaani Elmerin kanssa kohti reitin aloituskohtaa. Ensimmäiset puoli tuntia taaperrettiin pimeässä mono gongoja, eli mölyapinoita kuunnellessa. Ovat kyllä täysin nimensä veroisia, pakko myöntää. Oppaani osottautui todella mukavaksi ja osaavaksi: pikkasen alle kolmekymppinen kundi, jonka kanssa jutusteltiinkin koko matka niitä näitä, hän mm. kertoili kovasti omasta perheestään ja elämästään. Jos oikein ymmärsin, niin kundi taisi olla vielä täkäläisittäin poikkeavasti sinkku, mutta piti oman ikäisistään naisista. Vaikka oli kyllä kovin kiinnostunut tietämään suomalaista naisista lisää.. Jutuista ehkä 60% meni ohi, mutta kyllä jotenkin pystyin osallistumaan keskusteluunkin. Ja kyselemään luonnosta, ja muustakin. Ei todellakaan paha reissu siis 20 dollarilla, kun vielä sai ohessa monta tuntia kieliopetusta!

Vaelluksen tavoitteena oli siis nousta vuorta aina 1000 metriin ns. näköalapaikalle (mirador). Ylös mentiin eri reittiä, joka oli alastuloreittiä paljon metsäisempi. Lintuja, ötököitä hämähäkeistä pikkuliskoihin.. Kuten myös valkonaamaisia kapusiiniapinoita niiden mölyäjien seassa. Jättimäisiä puita ja kaikkea muuta erilaista. Ja mitä ylemmäs mentiin, sitä enemmän myös tuhkaa puissa, maassa ja ilmassakin vähän edellisen päivän purkauksen jäljiltä. Tukeva hikoilu yhdistettynä tuhkaan loikin jo menomatkalla kivan suojavärin iholle ja vaatteille. Vajaan kolmen tunnin jälkeen saavutimme puurajan ja sen 1km kääntöpaikan. Kun oltiin jo kahdeksan aikaan mestoilla, on vielä suht pilvistä ja näköalat on pikkasen pilviset. Ei näkynyt mantereelle eikä Tyynelle merelle, niin kun kirkkaalla säällä voisi. Mutta toisaalta matka ei ollut tuskaisen kuuma auringon paahteen puuttuessa, joten huomattavasti parempi näin. Ylhäällä melkein teki jo mieli vetää pitkähihaista tuhkan peittämän kropan päälle, mutta mielummin jatkoin matkaa. Paluumatka alkoihin pitkällä alastulolla täysin avointa maasto, joka oli sitten ihan täysin tuhkanharmaa. Kuten allaolevasta kuvastakin näkyy.

Klo 10:45 olemme jo tasaisella maalla, mutta matkalla edelleen, kun opas yhtäkkiä kääntyy taaksepäin pienen pamahduksen kuultuaan. Ja silloin se tapahtui, rva Concepción lähettää tuhkaiset terveisensä isona patsaana ilmaan. Aika hämmentävä hetki, sillä jos olisimme vähän myöhemmin lähteneet liikkeelle, olisimme olleet vielä vuoren rinteillä tuolloin ja saaneet kaikki tuhkat niskaamme. Suurempaa vahinkoa ei lienee olisi tullut, sillä emme olleet ihan ylhäällä asti. Mutta olisi varmasti säikäyttänyt nykyistä enemmän. Opas vitsailikin ylhäällä ollessamme, että mitäs tekisin jos se pamahtaisi nyt. Jälkeenpäin älysin, että kyseinen opas tekee juurikin retkiä aina ylös asti, jos vaan olosuhteet antaisivat myöten. Kiittelin kovasti, että tällä kertaa hän ei siihen suostunut ja kerroin ymmärtäneeni hyvin konkreettisesti miksi. Kraaterin reunalta ei olisi enää tultu kun arkussa alas tuonkin pikkutussahtelun jälkeen. Jos rouva kuitenkin olisi hissukseen loppuaikani saarella, kiitos vaan.

Tulivuoren huippu ennen päivän tussauttelua noin 1000 metristä katsottuna, huippu on päälle 1600 metriä.

Tuhkaa, ja paljon tuhkaa. Ja oppaani machetansa kanssa.

Alastulo sitä vielä tuhkaisempaa reittiä pitkin lisäsi lian määrää olemuksessani, ja alempana tien muuttuessa kuivaksi ja pölyiseksi, päälle vielä kiva kerros keltaista maata. Reilun 6 tunnin reissun jälkeen kylään päästyä olemukseni oli kyllä hyvin huvittava, käsivarret ja pohjeet täysin harmaat normaalista valkonaamaolemuksesta poiketen. Sainkin kivoja kommentteja.. Törmäsin sattumalta oppaan kanssa mehulla olleesani edellisen illan jenkkikundeihin, he kertoivatkin päivän purkausta katsellessaan ajatelleen juuri minua! Voi kun kiva..

Volcan Conceptión kiittää turistia vierailusta.

Tuhkalegginssit, olivatten aika sitkeässä.

Onneksi pääsin käppänähotellillani käymään suihkussa ennen bussimatkaa, ja tuhkan pesemiseen menikin kotva. Lähtiessäni piti vielä käydä uudestaan edellisen illan kuppilassakin oluella, sillä paikan omistajakin ehti ihmettelemään päivän vuorisuunnitelmiani. Sen verran mukava oli bussia trekkailusta voipuneena söpön Tyronin Tipuron-baarissa Toñan kanssa odottaa, että oli aika lähellä että en jäänyt siihen. Varsinkin kun pari kanadalaistakin löytyi keskustelukumppaniksi Tyronin lisäksi. Mutta ei auta jäädä tuleen makaamaan, matkan oli jatkuttava toiselle puolelle saarta. Joten taas bussiin ja kohti Meridáa. Saaren infrastruktuuri teiden osalta on aika ankeassa kunnossa, joten bussimatka kesti mukavat 2,5 tuntia viimeisen 1,5h aikamoista kärrypolkua raskaalla bussilla körötellessä. Matkaa kilometreissä kertyi hatusta heittämällä maksimissaan 30. Toisaalta samaan huimaan 24 cordoban (alle euron) hintaan saikin kattavan saarisightseeingin.