Volcano surfing @ Cerro Negro

Maanantai-iltana suureksi yllätykseksemme ensin ihan harmittomalta vaikuttanut saksalaisneito kutsuu meidät seurueensa kanssa syömään, ja tietenkään tarjouksesta ei voi kieltäytyä. Mutta päivällispöydässä koko poppoo osoittautuu aika oudoksi: kyseinen saksalaisneito ei haluakaan syödä päivällistä ja alkaa samalla kritisoida ilman maistamista kaikkien muiden lautasilta löytyviä pöperöitä. Muu pöytäseurue (3 jenkkikundia) osottautuu taas vähän turhankin rennoiksi ja hitaiksi keskustelijoiksi, johtuen ehkä liian monesta savukkeesta. Ilta jääkin onneksi lyhyeen näiden outouksien kanssa ja ei ollut yhtään huono omatunto vetäytyessä omiin oloihin pupeltamaan päivän mercado-hedelmäostoksia suht nopsaan.

Aamulla klo 8 tikkana Quetzaltrekkersin ovella valmiina taas uudelle tulivuoriretkelle, tällä kertaa jonkun määritelmän mukaan näiden seutujen nuorimmalle tulivuorelle, Cerro Negrolle. Surffausvälineenä olevat vaneriläpyskät auton lavalle turisten kanssa, ja orastavassa aamuhelteessä kohti vuorta. Mukana on 2 jenkkiopasta (kyseinen tour organizer toimii vapaaehtoisvoimin ja maksuilla tuetaan mm. paikallisia katulapsia) ja pari teinireissaajaa Jenkeistä ja Briteistä: team Mummot edustaa tässä seurueessa sitä kyynistä Pohjois-Eurooppaa, jossa kaikki ei välttämättä ole "AWSOME!!" riippumatta ajasta, paikasta ja aiheesta. Oppaiden vapaehtoisuus näkyy myös siinä, että toinen kundeista muistaa kertoa säännöllisin väliajoin, miten kova krapula hänellä on (vaikka se ei mitenkään näy päällepäin). Ja toinen kertoo avoimesti sen, että ei mitenkään erityisesti pidä Nicaraguasta. Palkatuilta oppailta moisia sammakoita ei voisi odottaa suusta hyppäävän.

Cerro Negro on joku päälle 600 metriä korkea, joten ei mikään ihan jättinyppylä. Mutta kyllä sinne ihan riittävästi sai kiivetä, ottaen huomioon kivikkoisen/hiekkaisen rinteen ja helteen. Ja lisähaasteena järkyttävä sivutuuli, joka toi lisähaasteen vaneriläpyskää erityisesti kraaterin reunalla kantaen.

Suojavarusteet päälle ja lätyskä alle: oranssit (väriä on tunnustettava tilanteessa kun tilanteessa, luonnollisesti!) haalarit ja suojalasit kuuluivat varustukseen, ja aika nopeasti näitä alkoikin arvostaa. Mustaa hiekkaa, kiveä ja tuhkaa laskiessa lenteli päälle aikalailla, vaikkakin jostain syystä minä sain sitä muita tripasti enemmän laskutyylilläni. Olipas aika haipakkaa. Jopa sen verta kivaa, että päätin lähteä toiselle rundille hiomaan laskutaitojani, kun jenkkitytsykin innostui uusinnasta. Toisella kerralla sujuikin jo paljon vauhdikkaammin, vaikkakin vielä näyttävämmällä itsensätuhraamisella. En ymmärrä miten muiden naamat oli ihan normaaleja, ja minä onnistuin taas.. Katso kuva alhaalla. Oli silti uusintakiipeämisen arvoinen, vaikka keskipäivää lähestyttäessä kiipeäminen muuttui entistä rankemmaksi.

Vaikka tähän olisi taas niin houkuttelevaa jäädä, varsinkin kun on kerrankin loistavaa matkaseuraa.. niin pakko kai sitä on lähteä vielä suorittamaan pari paikkaa ennen Grande Finalea Maissisaarilla. Tavoitteena siirtyä huomenna vielä pohjoisempaan, Estelíin, sikari- ja kahvimaille. Ja samalla testaamaan, miltä tuntuu alle 20 asteen lämpötilat kaiken tämän helteilyn jälkeen. Uskokaa tai älkää, mutta rinkasta löytyy oikeasti jopa kerrasto, saa nähdä tuleeko sille käyttöä. Voi nimittäin noinkin kova lämpötilanlasku tuntua yllättävän rankalta, sitä odotellessa..

Team Orange ready to hit the slope

Häh, miks te nauratte mulle?